Käsittämätöntä. Yksinkertaisesti käsittämätöntä. Leicester on Valioliigan ykkönen vuosimallia 2016. Leicester, joka viime kaudella taisteli putoamista vastaan. Sarjapaikka varmistui tuolloin kuuden pisteen erolla.

Moni on kysynyt pitkin kautta, miten ihmeessä Leicesterin kaltainen pieni seura voi voittaa Valioliigan. Sarjan, jossa pelataan kauden aikana 38 ottelua. Sarjan, jossa on mukana taloudellisesti maailman suurimpia seuroja, kuten Manchester City, Manchester United, Chelsea ja Arsenal.

Leicester voitti, koska niin moni tähti sattui asettumaan kohdilleen. Puhutaan sekä sisäisistä että ulkoisista tekijöistä.

Moneyball, pelitapa ja lepo

Leicester on tehnyt pieneksi seuraksi kaiken käytännössä niin hyvin kuin se vain suinkin on saattanut tehdä. Ennen kauden alkua seura teki erinomaisia moneyball-hankintoja. Shinji Okazaki, Robert Huth, Christian Fuchs ja etenkin N’Golo Kanté. Yhteishinta noin 26 miljoonaa euroa. Nelikosta jokainen on tällä kaudella ollut Leicesterin 11:n eniten pelanneen joukossa. Eikä vain se, että hankinnat ovat olleet hinta-laatusuhteeltaan hyviä. Nelikosta jokainen on sopinut kerrassaan erinomaisesti Claudio Ranierin hyvin omalaatuiseen pelitapaan.

Sillä pelitavalla ei muuten pitänyt voittaa mitään. Ranierinkin piti olla enää kuiskaus menneisyydestä. Vaan vielä näpäytti vanha herra tavallaan vanhanaikaisella pelitavallaan. Tämän kauden Leicesterin ei voi missään nimessä sanoa olleen taktisesti jalkapallon evoluution aallonharjalla. Mutta mitä sitten. Pelitapa sopi erinomaisesti tähän materiaaliin. Ja materiaali tavallaan pakotettiin sopimaan tähän pelitapaan, koska kyseessähän on äärimmäisen vaativa tapa pelata. Ei Leicesterin pitänyt pystyä pitämään tuollaista prässitasoa yllä enää keväällä. Fysiikkapuoli oli kuitenkin näemmä laitettu kesällä sen verran hyvään kuosiin, että se on ollut mahdollista.

Timanttinenkaan kestävyys ei auta pitkän kauden aikana, jos pitää pelata koko ajan kaksi kertaa viikossa. Vaikka Ranieri on peluuttanut hyvin paljon avauskentällistään, lepoakin on ollut paljon. Ei europelejä eikä kovin paljon kotimaisia cupejakaan. FA Cupia Ketut pelasi kahden ja Liigacupia kolmen ottelun verran. Kaikki viisi peliä kakkoskokoonpanolla. Voidaan puhua peliliikkeestä. Ranieri ymmärsi, ettei noin kapealla materiaalilla ja noin kuluttavalla pelitavalla kannata rasittaa pelaajia kuin yhdessä kilpailussa.

Surkeatasoinen Valioliiga

Yhteenvetona edellisestä: Leicester on itse tehnyt kaiken tällä kaudella erinomaisesti. Seuran edustusjoukkueen eri toimijat ovat maksimoineet mahdollisuuden onnistua. Mutta ilman muiden apua Leicesterin mestauus ei olisi ollut mahdollinen.

Seurojen kannattajat eivät tätä ehkä sulata, mutta Valioliiga on tällä hetkellä suorastaan surkeatasoinen. Suurimmat seurat, siis juuri ne edellä mainitut maailman suurimmat jalkapalloilulliset talousmahdit, eivät ole lähimainkaan pystyneet maksimoimaan omaa potentiaaliaan. Chelsea on tietysti ollut kauden pahin alisuorittaja, mutta ei ole kovin paljon varaa Unitedilla, Cityllä tai Arsenalillakaan paukutella henkseleitään.

Tämä kausi olisi voinut olla Liverpoolin tai Evertonin. Jonkin sellaisen keskisuuren seuran, jonka resurssit ovat pienemmät kuin neljällä suurimmalla mutta kuitenkin moninkertaiset Leicesteriin verrattuna. Vaan ei. Liverpoolista ja Evertonista ei ollut tyhjiön täyttäjiksi. Lopulta ainoa edes melko lähelle Leicesteriä päässyt oli juuri keskisuuren luokan edustaja, Tottenham.

Onni kohtalon on aina arvaamaton

Tottenham on pelannut läpi kauden erinomaista jalkapalloa. Spurs on ollut tällä kaudella tavallaan pelillisesti Valioliigan paras joukkue. Silti Leicesterin ja Tottenhamin välinen ero on seitsemän pistettä ja mestaruus ratkesi kaksi kierrosta ennen kauden päättymistä. Miksi Tottenham ei voittanut?

Sanotaan lyhyesti: sattuma oli Leicesterin puolella.

Tilastotieteilijät ovat tehneet sen suuntaisia päätelmiä, että jalkapallossa sattuman merkitys on noin puolet kaikista pelitapahtumista. Vaikka arvio olisi jonkin verran väärässä, sattuman merkitys on silti hyvin suuri. Ja nyt päästään Leicesteriin.

Jussi Leppälahti kävi hiljattain ansiokkaasti Urheilulehden jutussa läpi Leicesterin jopa käsittämättömiä tilastollisia poikkeamia tämän kauden Valioliigassa. Esimerkiksi: Leicester on tehnyt tällä kaudella maalin jokaista 5,5:ttä luotua maalipaikkaa kohden. Arsenal, jonka hyökkäyspään materiaali on paperilla huomattavasti Leicesteriä kovempi, on tarvinnut yhteen maaliin 7,6 maalipaikkaa. Tottenhamkin (joka siis on pelannut erinomaisen organisoitua jalkapalloa) on tarvinnut yhteen maaliin 7,0 maalipaikkaa.

Onhan jo sekin jollain tasolla hämmentävää, että maalis-huhtikuussa Leicester onnistui kääntämään neljä peräkkäistä ottelua 1-0-voitoikseen. Peleistä jokainen oli tilastojen valossa hyvin tasainen. Vähän huonommalla onnella pisteitä olisi voinut tulla nolla. Nyt niitä tuli 12. Ylipäätään Leicester on tällä kaudella voittanut 36 liigaottelustaan 22 ja hävinnyt vain kolme. Voitoista peräti 14 on tullut yhden maalin erolla.

Onnea, Leicester

Miksi siis Leicester voitti? Miten se oli mahdollista? Oliko kyseessä jonkinlainen kahdeksas ihme? Ei ollut. Kyse oli vain yksinkertaisesti siitä, että Leicester oli kliseisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kaikki mahdollinen ja vähän mahdotonkin (tilastollinen poikkeuma) valui Leicesterin laariin. Luonnollisesti menestyksen rakentaminen lähti seuran omasta erinomaisesta tekemisestä. Hyvät hankinnat ja hyvä valmistautuminen kauteen. Siihen päälle sopiva pelitapa ja nopea putoaminen cupeista. Soppaan lisättiin vielä suurseurojen taaperrusta ja rouva Fortuna. Näin syntyi Leicesterin Valioliiga-mestaruus vuonna 2016.

Tässä vaiheessa ei tarvitse spekuloida sillä, miten Leicester pärjää ensi kaudella Mestarien liigassa tai miten se pystyy kilpailemaan korkealla tasolla monessa eri kilpailussa. Nyt on vain aika nostaa hattua ja onnitella mestaria.