Kloppin prässi ja Mourinhon reagointi – Man United-Liverpool-ottelu ammattivalmentajan silmin

Manchester United ja Liverpool tasasivat pisteet sunnuntaisessa Valioliigan kärkipään ottelussa. Molemmat osapuolet hakivat intensiivisesti voittoa aivan viime hetkille asti. Pelissä nähtiin kriittisiä henkilökohtaisia virheitä, taktisia muodonmuutoksia sekä pelitavallisia eroja.

Joukkueiden muodot

José Mourinhon United asettui Liverpoolia vastaan varsin tuttuun ryhmitykseen. Michael Carrick suojasi puolustuslinjaa keskikentän ankkurin roolissa. Hänen tehtävänään oli eliminoida vastustajan pelitilaa linjojen välistä ja antaa riistojen jälkeen kontrollisyöttöjä hänen yläpuolellaan pelaaville Ander Herreralle sekä Paul Pogballe. Kaksikon täytyi ottaa vastuu joukkueen pitkän hyökkäyksen pallonhallintavaiheesta.

Juan Matan poisjääminen avauksesta vaikutti taktiselta. Henrikh Mkhitarjan aloitti keskikenttälinjan oikealla laidalla ja tarjosi näin Unitedille selkeästi Mataa enemmän pystysuuntaisia ja täysvauhtisia liikesuuntia. Tämä enteili myös Antonio Valencian maltillisempia laitanousuja, kun armenialaisen odotettiin täyttävän enemmän laitakaistaa oikealla.

Liverpoolin keskustan muoto kartalla oli varsin identtinen Unitedin kanssa, mutta erot pelaajatyypeissä tekivät sen koheesiosta varsin erilaisen. Keskustan selkeän pohjapelaajan, Jordan Hendersonin, vahvuudet nimenomaan etenevässä pallonhallinnassa ovat Carrickia monipuolisemmat. Näin ollen hän toimi vastapuolen virkaveljeään selvästi rakentavammassa, syvän pelintekijän roolissa.

Philippe Coutinho jätettiin pois avauksesta. Se tarjosi toistaiseksi kauden aikana vielä varsin vähälle peliajalle jääneelle Divock Origille näyttöpaikan Liverpoolin kolmen ylimmän pelaajan joukossa – yhdessä Roberto Firminon ja Adam Lallanan kanssa.

Eroja prässäämisessä ja rotaatiossa

Silmiinpistävä ero joukkueiden välillä – varsinkin ensimmäisellä jaksolla – on joukkueiden tavassa puolustaa eteenpäin. Liverpool prässää varsin aggressiivisesti Unitedin pelintekijän aluetta. Vieraiden hyökkäyspään pelaajat pyrkivät ottamaan kollektiivisilla prässijuoksuilla pois erityisesti kotijoukkueen maalivahdin David de Gean ja toppareiden, Phil Jonesin ja Marcos Rojon, syötöt pohjapelaaja Carrickille.

Intensiivisen prässin myötä vähentynyt tila ja aika pelinavaamisvaiheessa lisäävät rakentavan joukkueen pelaajien taitotekijöiden merkitystä. Se myös samalla kasvattaa todennäköisyyttä esimerkiksi huonolle ensimmäiselle kosketukselle tai vääränlaiselle syötönpainolle. Todennäköisyyksiin perustuvassa toiminnassa tämä johtaa yleensä siihen, että pelaamisessa valitaan vaihtoehto, joka pienentää kriittisellä alueella (omalla pelintekijän alueella) tapahtuvan pallonmenetyksen todennäköisyyttä. Tämä tarkoittaa yleensä pelintekijän alueen ohittamista korkealla ja pitkällä syötöllä, mihin myös kotijoukkue joutuu sopeutumaan vieraiden puolustustyöskentelyn vuoksi.

Syitä tällaiselle prässille on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on Liverpoolin pelitavallinen tarkoitus voittaa pallo syvällä vastustajan kenttäalueella. Sieltä voidaan riiston jälkeen iskeä puolustusta vastaan, joka on organisoitu etenemismuotoon (topparit leveällä, laitapakit ylhäällä leveydessä). Toinen syy on pakottaa vastustaja avaamaan tavalla, joka ei ole sille ominaisin tapa pelata. Tällöin vastustaja pakotetaan siis pelaamaan omalla epämukavuusalueellaan.

Manchester United sen sijaan ei vierailijoiden tavoin pyri prässäämään yhtä ylhäältä vastustajan alueella, vaan antaa ensimmäisten etenevien kontrollisyöttöjen tulla Hendersonille tai Emre Canille varsin vapaasti pelintekijän alueelle. United ei siis näissä tilanteissa vielä pyri riistoon eikä oikeastaan edes ohjaavaan prässiin.

Unitedin ylemmät keskikentät – Pogba tai Herrera – nousevat peittämään Hendersonilta tai Canilta eteenpäin suuntautuvat syöttösuunnat ja hiljalleen nostavat prässikorkeutta. Oikeastaan vasta kontrollisyöttö joko laitapuolustajalle tai takaisinpäin jommallekummalle topparille näyttää toimivan Unitedin triggerinä, joka laukaisee intensiivisemmän prässin vaiheen.

Vasta kontrollisyöttö laitapuolustajalle tai topparille näyttää toimivan Unitedin triggerinä.

Jos Henderson onnistuu ensimmäisessä etenevässä syötössään, Unitedin paketti alkaa yleensä vetäytyä omalle alueelleen suojaamaan strategisia alueita peittämällä näille johtavia syöttösuuntia. Tällöin unohdetaan vastaiskun hakeminen syvyydessä ja annetaan näin vastustajan paketin nousta ylemmäs. Tällöin muodostuu tilaa myös vastustajan selustaan – alueelle, jonne voisi mahdollisesti iskeä palloriiston jälkeen nopealla hyökkäyksellä esimerkiksi pitkällä syötöllä.

Myös muussa pallottomassa liikkumisessa on joukkueiden välillä selvästi havaittavia eroja. Näihin lukeutuu pelaajien liikkuminen ryhmityksessä. Unitedin roolitukset ja pelipaikat pysyvät kenttäryhmityksessä varsin stabiileina läpi ottelun (vaihtojen jälkeisiä muutoksia lukuun ottamatta), mutta vieraiden liikkumisessa tapahtuu jatkuvaa rotaatiota.

Liverpoolin kolme ylintä pelaajaa – Origi, Lallana ja Firmino – vaihtelevat tiuhasti paikkaa muodon sisällä. Kaikki käyvät vuorollaan ryhmityksen kolmella ylimmällä paikalla tarkoituksenaan ilmeisesti sekoittaa Unitedin merkkausta aluetta puolustaessa. Toisena syynä rotaatioon saattaa olla myös intensiiviset alueprässit. Niiden myötä pelaajien palautumista halutaan tehostaa jakamalla kuormitusta tasaisemmin ilman että vain tietyn alueen pelaaja osallistuisi jatkuvasti yhden alueen prässeihin.

Pienet marginaalit

Jalkapallossa kaikessa kyse on pienistä asioista – marginaaleista. Oli kyse sitten pelillisistä – tai kulttuuritekijöistä, ovat ne suuret asiat lopulta aina niitä pienimpiä. Inhorealistisimmillaan huipputasolla jalkapallopelien voittaminen perustuu voittamisen todennäköisyyksien nostamiseen ja voittamisen todennäköisyyttä pienentävien tekijöiden minimoimiseen.

Näihin viimeisiin kuuluvat muun muassa pelaajien tekemät henkilökohtaiset virheet – muun muassa ajatuskatkokset (epästabiili vireystila) ja harhasyötöt (teknisen suorituksen heikko taso, pelikäsityksellinen virhearviointi, huono valinta ja niin edelleen).

Tämänkin ottelun lopputuloksessa kulminoituvat kylmästi pelaajien henkilökohtaiset ratkaisut. Liverpoolin johtomaalia edelsi ensin Jonesin huono ensimmäisen kosketuksen suuntaus tilanteessa (vastustaja selässä, pallo oman maalin puolella), jossa pelaajia opetetaan pienestä pitäen syöttämään peliväline alaspäin omalle maalivahdille. Siitä seuranneesta kulmasta nähtiin Pogban täysi käsittämätön hyppy palloon kädet ylhäällä.

Unitedin maalia taas edelsi Liverpoolin katastrofaalinen puolustaminen ottelun loppuhetkillä oman vitosen alueen tuntumassa. Wayne Rooneyn keskittäessä vierailla oli boksissa 7v5-ylivoima ja vitosen alueella 3v2-ylivoima. Silti vastustajan suurin pääpeliuhka Marouane Fellaini sai vapaasti puskea ensimmäisestä keskityksestä, ja tästä kulminoituva tapahtumaketju johti Unitedin tasoitukseen. Marginaaleja, marginaaleja.

José Mourinhon muutokset

Taktisessa mielessä peli syntyi uudelleen toiselle jaksolle. Mourinho osoitti jälleen vahvuuksiaan reagoijana nimenomaan pelin sisällä, kun hän muutti Rooneyn vaihdon myötä keskustan muotoaan ja täten koko joukkueen pelaamisen koheesiota.

Carrickin ottaminen vaihtoon oli merkki etenemisen nopeutumisesta, kun keskustan suojeleva ja kontrolloiva roolitus jäi pois ryhmityksestä. Muutoksen myötä United siirtyi kahteen aktiivisesti ylöspäin operoivaan keskustan pelaajaan. Erityisesti Pogba putosi ryhmityksessä ensimmäistä jaksoa alemmas ja osallistui täten enemmän pelin tekemiseen.

Rooney tuli kentälle eräänlaiseen kymppipaikan ja toisen kärkipelaajan hybridirooliin Zlatan Ibrahimovicin alapuolelle. Samalla joukkue siirtyi pelaamaan käytännössä 4-2-4:ää muistuttavassa muodossa.

Matan kentälle tulon myötä Mourinho näytti haluavan lisää laatua pitkään hyökkäykseen sekä pallon kontrollointiin hyökkäysalueella. Todellisen ässäkortin – Fellainin – hihasta vetäminen vähensi lopulta Matan pelillistä panosta. Joukkue nimittäin siirtyi yhä suoraviivaisempaan hyökkäyspelaamiseen, kun se haki vaihdosta tulleen target-pelaajan päätä pidemmillä syötöillä.

Fellaini tuli penkiltä toiseksi hyökkääjäksi Ibrahimovicin rinnalle Rooneyn siirtyessä oikealle laidalle. Mkhitarjan puolestaan putosi samassa vasemman laitapakin paikalle Matteo Darmianin tehdessä hänelle tilaa.

Isokokoisen belgialaisen tehtävänä näytti olevan pitkien syöttöjen kohteena toimiminen Unitedin hyökkäyksessä ja näiden korkeiden pallojen pudotteleminen kanssapelaajille. Hänen sisääntulonsa toikin Unitedin pelaamisen aivan uuden, suoraviivaisemman elementin, johon Liverpool ei lopulta kyennyt vastaamaan.

Loppupäätelmät

Kenttätapahtumiin nähden tasapeliä ei voitane pitää huutavana vääryytenä kummankaan joukkueen näkökulmasta. Molemmilla ryhmillä oli kaikki edellytykset ottelun voittamiseen, mutta vastaavasti mahdollisuudet myös sen häviämiseen. Liverpool otti johdon hieman pelin kulun vastaisesti, mutta toisaalta ei kyennyt tappamaan peliä johtoasemassa muutamista paikoistaan ennen kotijoukkueen tasoitusta.

Unitedilla oli ensimmäisellä jaksolla omat hetkensä ottaa peli taktisesti kontrolliin johtoaseman myötä. Varsinkin Pogban läpiajo hieman ennen rangaistuspotkua jäi varmasti kismittämään niin ranskalaisen kuin koko joukkueenkin mieliä.

Ottelussa nähtiin hienoja taktisia elementtejä. Jürgen Kloppin organisoima prässipeli on hienoa katsottavaa ja on ollut yksi viime vuosien aikana lajissa tapahtuneen evoluution suuria aspekteja. Myös Mourinhon reagointi pelin sisällä ansaitsee tunnustuksen – jälleen kerran. Hän kykeni muuttamaan joukkueensa pelisuunnitelmaa ja vieläpä tavalla, jonka eliminoitiin vastustaja ei lopulta kyennyt löytämään vastauksia.

Kimmo Kantola

Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri. Hän toimii juniorivalmentajana Milanossa Accademia Internazionale Calciossa.