Valioliigan sarjakausi on tapaninpäivän kamppailuiden jälkeen puolivälin krouvissa. Sarjan kärjessä on Liverpool ja Liverpoolin perässä hiihtävät Leicester City ja Manchester City.

Leicester on nuorella ja energisellä joukkueellaan ollut kauden yllättäjä, mutta Leicesterin sekä Manchester Cityn kohtaamisessa näkyi se valtava pelillinen ero, mikä joukkueiden välillä on. On vaikea nähdä, että Leicester pysyy pidemmällä jänteellä Liverpoolin ja Cityn kyydissä, ellei kaksikon tahti hyydy hurjassa talven otteluruuhkassa.

Fakta on se, että pelilliseltä perustastoltaan Liverpool ja Manchester City ovat valtavasti kaikkia Valioliigan muita joukkueita edellä.

Liverpoolin ja Manchester Cityn elillinen etumatka perustuu täsmätason valmennusprosessiin. Muiden megaseurojen, kuten Tottenhamin ja Manchester Unitedin tuloksellinen alennustila johtuu siitä, ettei seuroissa ole pystytty luomaan pelaamisen taustalle riittävän pitkäjänteistä ja laadukasta valmennusprosessia.

Chelseakin on hävinnyt jo kuusi kertaa tämän kauden aikana, eli kolmanneksen peleistään. Ailahtelu perustuu kokemattomaan päävalmentajaan.

Liverpool ja Manchester City ovat loistavasti organisoituja hyökkäyspelikoneistoja, mutta myös se, miten joukkueet prässäävät, muovaa jalkapallon evoluutiota. Molemmat joukkueet ovat tunnettuja pallonmenetysten jälkeisistä vastaprässeistään, mutta myös pidemmissä puolustusvaiheissa joukkueet toimivat kuin äärimmilleen hiotut koneet.

Se, miten joukkueiden tähtistatuksen pelaajat suorittavat vaadittuja puolustuspelitekoja äärimmäisen kurinalaisesti, on häkellyttävää katsottavaa.

Molempien joukkueiden prässipelaamisen organisointi on tarkinta, mitä Valioliiga on kenties koskaan nähnyt. Vaikka etenkin Pep Guardiola tunnetaan ensisijaisesti hyökkäyspelin innovaattorina, ei Cityn pelaamisessa voida sivuuttaa sitä, miten mainiosti he prässäävät vastustajan rakentelua.

Prässipelitavassa on ajoittain jopa sulaa hulluutta.

City puolustaa lähes poikkeuksetta 4-4-2-muodossa. Kärkipari on vastuussa vastustajan toppareiden ja maalivahdin paineistamisesta sekä syöttölinjan sulkemisesta vastustajan alimmalle keskikenttäpelaajalle.

Laitalinkit paineistavat painollisella puolella vastustajan laitapuolustajia ja tukevat painottomalla puolella keskustan pelaajia.

Keskikenttäpelaajien rooli Cityn prässissä on uskomattoman moniulotteinen. Painollisen puolen keskikenttäpelaajan on oltava valmiina ”hyppäämään” vastustajan alempiin keskikenttäpelaajiin pallonriisto mielessään sekä oltava valmiina pudottamaan suojaamaan omaa puolustuslinjaa. Painottoman puolen keskikenttäpelaaja suojaa puolustuslinjaa diagonaalisessa kulmassa pariinsa.

Jos vastustaja pelaa, kuten Leicester, eli kolmella keskikenttäpelaajalla, voi City toimia niin, että oma keskikenttäpelaaja pomppaa vastustajan alimpaan keskikenttäpelaajaan tämän ollessa vapaana. Tämä tarkoittaa sitä, että vastustajan ylempi keskikenttäpelaaja on vapaana. On kuitenkin niin, että painollisen puolen topparin vastuulla on pompata puolustuslinjasta vastustajan painollisen puolen ylempään keskikenttään.

Tämä on yltiöaggressiivinen tapa prässätä. Se tarkoittaa sitä, että toppareiden on puolustettava omaa selustaansa, kontrolloitava vastustajan hyökkääjää ja näiden asioiden lisäksi myös luettava hetket, kun vastustajan ylempään keskikenttäpelaajaan on hypättävä kiinni. Jokainen voi kuvitella, kuinka vaikea tehtävä se on, kun omassa selustassa on 50 metriä tyhjää tilaa, johon vastustajan nopea kärki voi spurtata.

Kun kritisoidaan Manchester Cityn puolustajia siitä, että he ovat vastustajien vastaiskuissa aina aitiopaikalla, pitää muistaa, että Manchester Cityn topparina pelaaminen on ehkä jalkapallomaailman hulluin pelipaikka.

Cityn pallonhallintaprosentti on yltiöaggressiivisesta prässistä johtuen 60. Joukkue ei vetäydy tasatilanteessa koskaan niin sanottuun matalaan blokkiin, vaan pyrkii jatkuvasti pumppaamaan prässilinjoja ylöspäin ja omistamaan pallon.

On huikaisevaa, kuinka laadukkaasti ja kellontarkasti Cityn pelaajat liikkuvat ja tunnistavat, mikä alue on missäkin tilanteessa heidän vastuullaan. Joukkue on aina tiiviinä, eli kun prässilinjaa pumpataan ylöspäin kärkien toimesta, muut kahdeksan pelaajaa seuraavat perässä.

Cityn hyökkäyspään pelaajien prässitoiminta on hyvä muistutus siitä, mitä nykypäivän hyökkääviltä pelaajilta vaaditaan. Ei ole tilaa pelaajille, jotka ovat erikoistuneet vain joihinkin pelin vaiheisiin. On toimittava konemaisen luotettavasti ja taidokkaasti hyökkäyspelin ohella myös puolustuspelissä.

Samalla tavalla, kuin hyökkäyspelissä, myös puolustuspelissä vaaditaan havainnointia, laadukasta päätöksentekoa ja ajoitusta. Esimerkiksi Kevin De Bruynen on puolustuspelissä kerättävä informaatiota vastustajan toppareiden sijainnista ja peliasennoista, vastustajan alemman keskikenttäpelaajan sijainnista ja peliasennosta, sekä vastustajan maalivahdin sijannista ja peliasennosta.

Ja osattava liikkua neutralisoidakseen mahdollisimman monta vastustajan etenemisvaihtoehtoa ja riistääkseen pallon mahdollisimman usein.

Liverpool tekee kaksi asiaa merkittävästi eri tavalla prässissään. Ensinnäkin, se prässää 4-3-3-muodossa. Sillä on kolme latteaa linjaa. Laiturit Mohamed Salah ja Sadio Mané paineistavat ahkerasti vastustajan toppareita ja hyökkääjänä pelaava pelaaja katkoo syöttölinjat vastustajan keskikenttäpelaajille. Kolmen miehen keskikentästä painollisen puolen pelaaja on valmiina lähtemään laitakaistalle prässäämään ja kaksi muuta keskikenttäpelaajaa liikkuvat diagonaaliseen tukeen kohti kolmen linjasta irtoavaa pelaajaa.

Toiseksi, Liverpoolilla on myös matalamman blokin vaihe puolustamisessaan. Joukkue saattaa vetäytyä 4-5-1-muotoiseen blokkiin kuin napin painalluksesta. Silloin Mané sekä Salah ovat valmiina lähtemään terävästi vastaiskuihin. Liverpool on tehnyt nopeilla hyökkäyksillä jo kahdeksan maalia tämän kauden Valioliigassa – niihin lähdetään vaihtelevasti sekä hyökkäysalueen riistoista että oman puolustusalueen riistoista.

On herkullista ajatella, miten näiden kahden superjoukkueen prässit murrettaisiin ja miten heitä vastaan kannattaisi pidempien pallonhallintajaksojen aikana toimia. Esimerkiksi Leicester City ei päässyt Cityn prässistä oikeastaan kertaakaan ulos, kun maalivahti Kasper Schmeichelilla oli pallo. Leicesterin, kuten muidenkin Cityn kaataneiden joukkueiden, maalinteko perustui yhden tai muutaman syötön sisältäneiden vastaiskupaikkojen kyttäämiseen.

Liverpoolia vastaan olisi pystyttävä luomaan ylivoimatilanne Liverpoolin kuutta ylintä pelaajaa vastaan. Olisi aseteltava pelaajia niin, että Liverpoolin pelaajat provosoituvat pomppaamaan ylöspäin, jonka jälkeen pallo olisi saatava pompanneiden pelaajien selustaan.

Liverpool pelaa hurjan korkealla puolustuslinjalla, vaikka pallo olisi sen puolustuslinjan edessä. Tämä yllättää monet vastustajat. On mielenkiintoista nähdä, osataanko Liverpoolin ultrakorkea puolustuslinja murtaa kevään aikana pystyynjuoksujen avulla syksyä paremmin.

Valioliigan sekä Mestarien Liigan keväässä on maalipaikkojen ja maalien lisäksi ratkaisevaa se, miten joukkueiden prässipelaaminen toimii. Kun otteluruuhkat ovat hurjia, on Jürgen Kloppin ja Pep Guardiolan pohdittava, miten prässiteoissa säilyy intensiteetti. Jos säilyy, on näitä joukkueita vaikea murtaa.