Jalkapallo kuuluu kaikille - sokea stadionbongari tekee otteluraportteja, jo yli 1 600 futiskenttää kierrettynä

Näin joulunaikaan on aihetta olla kiitollinen. Kiitollinen läheisistä, joulupöydästä, terveydestä tai vaikka joululahjoista. Tämän sivuston lukijat voivat tietysti olla kiitollisia vaikkapa mahtavasta pelistä nimeltä jalkapallo. Varmasti kaikki meistä nauttivat hienojen ottelujen näkemisestä, mutta kuten John Stancomben esimerkki osoittaa, voi jalkapallosta nauttia, vaikka näkökyky olisi mennyttä. Kun The Guardian haastatteli Stancombea toukokuussa julkaistuun juttuunsa, oli mies juuri vieraillut jalkapallokentällään numero 1 640. Huima saavutus 46-vuotiaalta stadionbongarilta, ja vielä huimemman siitä tekee se, että Stancombe on täysin sokea. – Tämä on kymmenes jalkapallokauteni täysin sokeana. En ole nähnyt sitten vuoden 2006. Kun menetin näköni, istuin vuoden ajan sisällä enkä tehnyt mitään. En voinut mennä enää minnekään, ja olin riippuvainen muiden avusta, Stancombe kertoo. – Aloin hieman masentua, sillä olin jumissa neljän seinän sisällä. En voinut enää kirjoittaa otteluraporttejani, joten aloin puhua kasettinauhuriin. Sokeus alentaa itsetuntoa tavalla, jota ei ole helppo ymmärtää.

Seurat järjestävät vapaaehtoiset avustajat selostamaan

Rakkaus jalkapalloon sai Stancomben kuitenkin taas lähtemään ulos, ja nyt stadionin kiertämisestä on tullut elämäntapa. Ottelupäivinä hän saapuu pelipaikalle pari tuntia ennen alkuvihellystä. Vapaaehtoinen avustaja tarjoaa hänelle kierroksen stadionilla ja kertoo tälle yksityiskohdista: valojen määrästä, nurmen pituudesta, säätilasta sekä katsomon koosta, väristä ja istuinten määrästä. Näin Stancombe voi kuvitella mielessään kulloisenkin stadionin. Kun peli alkaa, Stancomben vieressä istuu kotijoukkueen järjestämä vapaaehtoinen avustaja kuvailemassa hänelle ottelun tapahtumia. Heidän avullaan hän jatkaa yhä otteluraporttiensa tekoa. Stancombe julkaisee raportit vuosittaisessa kirjassa. Hän on tehnyt niin jo 30 vuoden ajan.

Mitä ylempänä jalkapallopyramidissa ollaan, olen seuroille vain yksi katsoja muiden joukossa.

– Aloin tehdä otteluraportteja, kun tapasin kaksi Wimbledonin kannattajaa, jotka tekivät samaa julkaisuun nimeltä Dons’ Outlook. Kun pääsin sokeiden koulusta 16-vuotiaana, päätin kokeilla samaa. – Myöhemmin työvoimatoimistossa opin käyttämään apuvälinettä, jonka avulla voin kirjoittaa raportteja, vaikka olenkin täysin sokea. Vaikka nyt raporttini toki syntyvätkin jonkun muun selostuksen kautta. – Stadionbongarina on neutraali, eikä voittajalla ole väliä. Jos seura on kohdellut minua hyvin, olen heidän puolellaan. Sen kyllä huomaa, että mitä ylempänä jalkapallopyramidissa ollaan, olen seuroille vain yksi katsoja muiden joukossa.

Ammattilaisliigat saivat jäädä huliganismin takia

Kauden 2015-2016 kirja on Stancomben kokoelmien 29:s tuotos, kattaen ottelut 1575-1614. Hän kuvailee siinä kaiken yleisömääristä käsiohjelman hintaan ja siinä oleviin mainoksiin, sekä vaikkapa sen, onko seuran tiloissa baaria, televisiota tai wc-tiloja. Rakkaus yksityiskohtiin on Stancomben isän peruja, joka suhtautuu jalkapalloon yhtä suurella intohimolla. – Rakastuin jalkapalloon seuratessani Wimbledonin pelejä yhdessä isäni kanssa. Molemmat vanhempanikin ovat sokeita. Isäni on osittain sokea ja äitini täysin sokea. – Asuimme silloin Balhamissa, Etelä-Lontoossa, ja huliganismi oli silloin täydessä kukoistuksessaan. Siksi isäni ei oikein voinut enää viedä näkörajoitteista poikaansa jalkapallopeleihin. Wimbledonilla pyyhki tuolloin hyvin, ja poliisivoimat ottivat heidänkin kannattajansa tarkkaan syyniin. Stancomben mielestä turhaan, sillä ”seuran pelaajatkin aiheuttivat enemmän harmia kuin fanit.” – Muistan sen hössötyksen eräänkin derbyn yhteydessä. Poliisit pitivät meitä aloillamme puolitoista tuntia pelin jälkeen. Sitten marssimme peräkanaa juna-asemalle. Meitä kannattajia oli varmaan 30 ja poliiseja 50. Se oli pelkkää pelottelua. – Se meni niin pitkälle, etten nauttinut siitä enää. Siksi siirryin amatöörifutiksen pariin. Pidän enemmän amatöörifutiksen toverillisuudesta, ystävyydestä ja intohimosta peliä kohtaan.

Stadionien kiertely tuo sisältöä elämään

Vaikka jalkapallo onkin ollut Stancombelle aina sydämen asia, kuvailee hän sitä nykyään miltei välttämättömyydeksi. – Ellen tekisi tätä, istuisin vain koko ajan paikallispubissa. Kun on sokea ja kotona yksinään, sitä nukahtelee yhtenään. Siksi juju onkin saada itseni vain lähtemään kotoa. – Olen tehnyt tätä 30 vuotta, joten miksi lopettaisin, vaikka olenkin nyt täysin sokea? Niin kauan kuin seurat ovat valmiita auttamaan minua, jatkan stadionien bongaamista.