Englanti on jälleen kerran tippunut ulos EM-kisoista rangaistuspotkukilpailussa. Italia oli parempi lukemin 4-2. Tulos ei missään nimessä ollut oikeusmurha vaan päinvastoin: Italia hallitsi peliä varsinkin toisella puoliajalla mielin määrin, eikä Englanti saanut kuin muutaman kelvollisen vastahyökkäyksen aikaiseksi.

Jos katsotaan 0-0 päättyneen varsinaisen peliajan tilanteita, voidaan vain ihmetellä että yleensä päästiin rangaistuspotkuille asti: Italia voitti maalia kohti menneet laukaukset 20-4, kulmat 7-3 ja laukoi kaksi kertaa pallon tolppaan.

Ottelun alku tosin lupasi hyvää kaksipuolista viihdettä, kun molemmissa päissä oli aivan ensimmäisen puoliajan alkuun huipputilanteet ja peli aaltoili muutenkin vauhdilla päästä päähän. Ote siirtyi kuitenkin pitkin ensimmäistä puoliaikaa enemmän ja enemmän Italialle.

Toinen puoliaika näytti jo ajoittain olevan aivan yhtä maalia Italialle. Varsinkin John Terry ja Glen Johnson olivat miehet paikallaan peittäen useita vetoja. Myös Joe Hart oli muutamaa pompotusta lukuunottamatta itse varmuus.

Jatkoajalla tuttu kaava jatkui ja Italia haki voittomaalia Englannin tyytyessä puolustamaan. Roy Hodgsonin taktiikka toki tuotti puolivälieräpaikan, mutta mistään jalkapallon suurnäytelmästä ei todellakaan ollut kyse, kun katsoi Englannin peliä kisojen aikana. Viimeinen ottelu ikään kuin tiivisti tämän juonen, josta jäi loppuyllätys ansaitusti puuttumaan.

Rangaistuslaukauksissa Italian Riccardo Montolivon epäonnistuttua toisena vetäjänä, oli englantilaisten toiveet korkealla. Sitten iski historiasta niin kovin tuttu tilanne ja kaksi Englannin vetäjää epäonnistui, kun ensin Ashley Young veti ylärimaan sellaisella voimalla, että taitaa ylärima vieläkin väristä Kiovassa. Seuraavaksi ampumaan saapui etunimikaima Ashley Cole, joka yritti toistaa Mestarien liigasta tutun vedon oikeaan alakulmaan. Harmi vain, että Gigi Buffon oli ilmeisesti tehnyt kotiläksynsä ja otti vedon helposti kiinni.

Tappio rangaistuslaukauksilla oli Englannille jo kuudes arvokisoissa. Voittoja maalle on kertynyt vain yksi:
2012 EM-kisat Italialle puolivälierätappio rangaistuspotkuilla 4-2
2006 MM-kisat Portugalille puolivälierätappio rangaistuspotkuilla 3-1
2004 EM-kisat Portugalille puolivälierätappio rangaistuspotkuilla 6-5
1998 MM-kisat Argentiinalle neljännesvälierätappio rangaistuspotkuilla 4-3
1996 EM-kisat Saksalle välierätappio rangaistuspotkuilla 6-5
1996 EM-kisat Espanjasta puolivälierävoitto rangaistuspotkuilla 4-2
1990 MM-kisat Länsi-Saksalle välierätappio rangaistuspotkuilla 4-3

Palkatessaan Hodgsonin Englannin jalkapalloliitto kyllä sai mitä tilasi. Joukkueen peli oli hyvin organisioitua – puolustussuunnassa. Yhteishenki oli myös pelaajien mukaan poikkeuksellisen hyvä kolmen leijonan laumalle. Hyökkäyspäässä oli ja on jälleen Hodarin suurimmat haasteet. Hyvilläkään hyökkääjillä ei hänen taktiikoillaan saa rakennettua pakettia, jolla haastaisi maailman huippumaat ja -joukkueet.

Puolustusvetoinen malli näkyi ajoittain todellisena bussina Englannin puolustusalueella, kun yhdeksän miestä oli parkkeerannut itsensä 16-alueen kulmille. Italia pyöritti palloa lähes miten lystäsi ja Englanti orjallisesti noudatti tiivistä puolustuspeliä. Voi vain kysellä miltä peli olisi näyttänyt Harry Redknappin johtamana…

Entäpä sitten pelaajavalinnat? Rio Ferdinandia ei jääty kaipaamaan, sillä puolustus oli selvästi joukkueen paras osa-alue. Silti Martin Kellyn valitseminen ennen Rioa oli Hodgsonilta käsittämätön veto, jota ei varmasti tulla muistamaan hyvällä tulevinakaan vuosina. Niin räikeästi läpinäkyvä oli miehen väite ”pelillisistä syistä” valinnan taustalla.

Keskikentällä olisi ollut paikka Michael Carrickin kaltaiselle puolustavalla keskikentälle, jolloin muille olisi jäänyt enemmän mahdollisuuksia pelata pystysuuntaan. Nyt Steven Gerrard pelasi todella syvällä alhaalla varsinkin Italia-pelissä, eikä hän saanut sieltä näytettyä parasta osaamistaan hyökkäyspäässä. Kovasti voi myös kummeksua Theo Walcottin istuttamista penkillä, kun tämä oli selkeästi terävimmässä iskussa koko joukkueesta.

Kärjessä Andy Carroll oli kauden aikaisempiin näyttöihin verrattuna jopa ihan kelpo vedossa, mutta suoraviivaisena maalintekijänä tunnettu Norwichin Grant Holt olisi voinut olla parempi täsmäase huippumaita vastaan. Tämä tosin olisi vaatinut huomattavasti hyökkäävämpää peliä, sillä Italiaa vastaan näytti ajoittain siltä, että Wayne Rooney hakkasi päätä seinään, kun syötettäviä joukkuekavereita ei näkynyt lähelläkään.

Jokainen varmasti tahtoo jo unohtaa Jordan Hendersonin ja erityisesti Stewart Downingin valinnat joukkueeseen… niistä ei siis sen enempää. Liverpoolia joukkueena emme missään nimessä kritisoi, mutta onhan se uskomatonta, että surkeimman kautensa yli puolivuosisataan pelannut joukkue sai ison osan maajoukkuepaikoista – myös puolustaja, joka aloitti vain muutaman Valioliigapelin koko kautena. Osaa näistä valinnoista on edelleen mahdotonta sulattaa minkään selityksen kera, kun kotiin jäi hyvän kauden pelanneita miehiä katsomaan kisat televisiosta.

Niin tai näin, on FA:n ehdottomasti harkittava Roy Hodgsonin tilannetta nyt uudestaan. Edessä siintävät MM-kilpailut, joissa samanlaista puolustusvoittoista Englantia ei varmasti tahdota nähdä. Alkulohkon pelit heikompia maita vastaan eivät olleet mikään mittari, eikä niissä ajoittain agressiivistakin hyökkäyspeliä voida pitää merkkinä taktiikan muutoksista.

Joko Hodari hyväksyy pelaamisen voimakkaammin myös hyökkäyssuuntaan (jota nähtiin ajoittain selvästi heikompia maita vastaan) tai sitten on aika miettiä muita vaihtoehtoja. Myös pelaajavalinnat on tehtävä aidosti pelillisiin syihin perustuen. Totta kai tulee ottaa henkilökemiat ja roolitukset huomioon, mutta Downingin ja Kellyn kaltaiset miehet vain olivat selvää penkinlämmityspainolastia joukkueessa. Molemmat varmasti tulevat näyttämään tulevina vuosina suuruutensa, mutta viime kauden perusteella heidän paikkansa olisi ollut kotisohvilla katsomassa pelejä perheidensä kanssa.

Englannin huippupelaajista on saatava paras irti myös maajoukkueessa. Tämä vaatii joukkueen rakentamista siten, että heidän ominaisuuksiaan pystytään hyödyntämään. Joukkue elää ja kuolee tähtiensä kanssa. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta ne muutamat helmet tulee hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä piilee ne pienet marginaaliset erot, joilla otteluita voitetaan.

Kokonaisuutena Englannin kilpailut olivat valonpilkahdus odotuksiin nähden, mutta pelillisesti ne eivät tarjonneet mitään viime vuosista poikkeavaa. Pettymys on silti aina suuri. Mitään yksittäistä syytä ei tulokseen pysty löytämään, eikä siitä ole yksin syyttäminen Hodgsoniakaan missään nimessä. Brittijalkapallolle tyyppillisen kovan pelin tuomia etuja ei jotenkin saada siirrettyä nykymaajokkueiden hyödynnettäväksi ja siinä on suuri ongelma.

PS. Englannilla on muuten vihdoin maalivahti, johon voi varauksetta luottaa jokaisessa tilanteessa.