Miten Man City dominoi viikonlopun ottelua – ja miten kaikki oli tuhoutua: ammattivalmentajan analyysi

Manchester City onnistui kaatamaan Swansean lisäajan voittomaalillaan 2-1 sunnuntain valioliigaottelussa. Pelistä uskallettiin etukäteen odottaa pitkän hyökkäyksen ja matalan puolustusblokin välistä asemasotaa, mutta lopulta nähtiin hyvin paljon enemmän.

Tämä todellinen ”game of two halves” tarjosi analysoitavaksi muun muassa pitkän hyökkäyksen murtautumismalleja sekä taktisia muutoksia penkin puolelta.

Ennakkoasetelmat

Pep Guardiola nimesi avaukseensa tammikuun siirtoikkunan brassihankinnan Gabriel Jesusin – Sergio Agüeron jäädessä penkille. Yleensä keskikentän pohjalla nähty Fernandinho aloitti sen sijaan puolustuksen oikeassa laidassa muuten varsin yllätyksettömässä avauskokoonpanossa. Ryhmitys voitiin kartalla rustata eräänlaiseen 4-1-2-3-muodostelmaan.

Swansea puolestaan lähti otteluun täsmälleen samalla avauskokoonpanolla kuin muutama viikko takaperin ottelussaan Liverpoolia vastaan. Se ottelu oli myös ennakkoasetelmiltaan hyvin samankaltainen.

Vieraiden puolustusorientoitunut 4-5-1 oli nytkin valmiina makaamaan alhaalla ja iskemään vastaan mahdollisista pallonriistoista tai erikoistilanteista.

Ottelun alku Manchesterissä oli kuin toisinto parin viikon takaisesta Liverpoolin ja Swansean kohtaamisesta, joka päättyi tuolloin Liverpoolin toimettomuuden ja huonon puolustamisen myötä lopulta Swansean 3-2-vierasvoittoon.

Silloin peliä ylivoimaisesti pallon kanssa kontrolloinut Liverpool ei löytänyt keinoja Swansean matalan puolustusblokin murtamiseksi ensimmäisellä jaksolla – toisin kuin Manchester City.

Cityn vaihtoehdot hyökätessä

Guardiola tiimeineen oli todennäköisesti katsonut Liverpool-Swansea-ottelun videomateriaalin useaan otteeseen läpi. Todennäköisesti sen pohjalta joukkue lähti toteuttamaan pelisuunnitelmaansa walesilaisia vastaan – yrittäen välttää Liverpoolin sudenkuopat.

Manchester Cityn hyökkääminen Swanseaa vastaan voidaan tiivistää muutamaan pääkohtaan.

Ensinnäkin joukkueen toiminta pallollisena toteutuu hieman eri tavoin kahdessa erilaisessa hyökkäyksen vaiheessa: puolihitaassa ja hitaassa hyökkäyksessä. Swansean tarve puolustusorientaatioon ja sitä myöten halu sijoittua nopeasti matalalle omalle puolustusalueelleen oikeastaan esti Cityltä kokonaan puolinopean tai nopean hyökkäyksen käyttämisen.

Puolihitaassa hyökkäyksessä on kaksi hyötyä.

Puolihitaassa hyökkäyksen vaiheessa (tavassa miten nopeasti halutaan/voidaan edetä murtautumisalueelle) City hyödyntää kuljetuksia, joilla pelintekijän alue ohitetaan nopeasti. Ensimmäisellä jaksolla näitä tempokuljetuksia (alkaa voimakkaalla ensimmäisellä kosketuksella eteenpäin) toteuttavat topparit John Stones ja Aleksandar Kolarov sekä keskikentän ylempi pelintekijä David Silva.

Tällöin pelintekijän alueella ei siis pelata hitaita sivuttaissuuntaisia (lateraali) tai diagonaaleja syöttöjä, kuten esimerkiksi pitkän hyökkäyksen kontrollivaiheessa. Sen sijaan joukkue pyrkii kuljetuksella etenemään pelintekijän alueen tyhjän tilan kautta eteenpäin.

Selkeitä hyötyjä on oikeastaan kaksi. Kuljettamalla pallo nopeasti tyhjän tilan läpi ja tämän jälkeen pelaamalla pallo nopeasti esimerkiksi diagonaalisyötöllä laitapelaajalle, jää vastustajalle vähemmän aikaa saada puolustusmuotonsa kasaan.

Toinen keskeinen hyöty tämänkaltaisella tyhjän tilan ylittävällä tempokuljetuksella on siinä, että saa ainakin yhden vastustajan pelaajan irtautumaan omasta puolustusmuodostaan enemmin tai myöhemmin kohti pallollista pelaajaa. Näin tämän pelaajan selustaan syntyy tilaa, jota voidaan hyödyntää.

Cityn kaava

Cityn pelaamista ensimmäisellä jaksolla on mielenkiintoista seurata nimenomaan siitä näkökulmasta, kuinka se lähestyy ottelun ennakkoasetelmaa: miten se pystyy haastamaan vieraiden matalaa puolustusblokkia.

Kun Swansea on ehtinyt vetäytyä syvälle omalle alueelleen poistamalla vastustajalta puolihitaan etenemisen mahdollisuuden, alkaa City luoda edellytyksiä murtautumismalliinsa hitaalla hyökkäyksellä. Oli Cityn hyökkäykseen lähtö puolihidas tai hidas, niillä pyritään samaan laitamurtautumismalliin.

Jo tässä kohtaa on siis huomattava myös selvä konkreettinen ero esimerkiksi Jürgen Kloppin Liverpoolin tapaan lähestyä samaa matalan puolustusblokin haastetta, joka tuotti sille tuskaa Swanseaakin vastaan. Cityllä nimittäin on selvä murtautumismalli, jolla blokkia yritetään tuhota. Liverpoolilla ei näyttänyt vastaavanlaista mallia olevan siinä kyseisessä ottelussa.

Kaiken lisäksi City toteuttaa tätä mallia varsin ortodoksisesti.

Keskialueen tuntumasta keskisektorista halutaan pelata yleensä topparin kautta pitkä diagonaalisyöttö kohti laitaa, jossa on pelaaja valmiiksi leveydessä. Vasemmalla tämä pelaaja on Leroy Sané, kun taas oikealla on enemmän vaihtoehtoja: Fernandinho, Kevin De Bruyne tai Raheem Sterling.

Laitapelaaja ottaa yleensä ensimmäisen kosketuksen keskustaan päin ja tekee diagonaalisen kuljetuksen keskustaa kohti. Tällöin laitayhteistyössä mukana oleva ylempi keskikenttä Silva tai De Bruyne (laidasta riippuen) liikkuu laitapelaajan tyhjentämään tilaan laidalle, jonne laitapelaaja syöttää pallon ja jatkaa samalla liikettään syvyyteen. Laidalle pelattu pallo pelataan seinällä laitapelaajalle pystyyn kohti päätyrajaa, josta viimeisellä syötöllä pyritään pelaamaan pallo matalana takaviistoon viimeisteltäväksi.

Pystyjuoksu ei aina tule laitapelaajalta. Jos esimerkiksi laitapelaaja ei ota tempokosketusta laidalta keskustaan päin, pelaa hän tällöin syöttökombinaation, jonka päätteeksi ylempi keskikenttäpelaaja tekee taustalta tulevan syvyysjuoksun kohti päätyrajaa.

City käyttää murtautumisessaan enemmän oikeaa laitaa, jossa De Bruyne, Sterling sekä Fernandinho vaihtelevat rooleja kombinaatioissa. Vasenta laitaa käytetään selvästi enemmän kontrollitarkoituksessa.

Selvä toisto on nähtävissä pitkässä hitaassa hyökkäyksessä, kun joukkue ei löydä paikkaa syöttökombinaatiolle, joka päättyisi päätyrajaa kohti suuntautuvalle syvyysjuoksulle. Tällöin joukkue ei hätäile eikä pyri kombinaatioihin pallonmenetyksen kustannuksella, vaan kierrättää pallon uudestaan kontrollisyötöin topparille ja luo edellytyksen pitkälle diagonaalisyötölle laidalle.

Tämä pitkä diagonaalisyöttö laitapelaajalle toimii triggerinä muille hyökkäyspään pelaajille, jotka tekevät tukevat liikkeet kohti laitapelaajaa ja mahdollistavat syöttökombinaation hakemisen.

Triggerin lauetessa Cityn pelaajat tietävät tarkalleen minne ja miten liikkua, ja murtautumiselle luodaan näin toisteiset edellytykset.

Toinen jakso muuttaa ottelun kulun

Manchester Cityn hyökkääminen elää toisteisuudesta. Taukoon mennessä myös Swansean päävalmentajalle, Paul Clementille, on käynyt selväksi kuinka kotijoukkue pyrkii repimään hänen joukkueensa muodon auki.

Vieraat iskevät heti toisen jakson alkuun Cityn hyökkäämisen ytimeen puolustamalla selkeästi rohkeammin eteenpäin ja prässäten kotijoukkueen pelintekijän aluetta. Tämän jälkeen Cityn toppareilla ei ole käytössään samaa ensimmäisen jakson luksusta. Ei ole tilaa ja aikaa tarjoilla vastustajan puolustusmuotoa liikuttavia pitkiä, pelin painopisteen muuttavia diagonaalisyöttöjä laitapelaajille.

Swansean ylöspäin puolustaminen sekoittaa Cityn hyökkäämistä myös siinä mielessä, että joukkueen laitapelaajat joutuvat hoitamaan selvästi ensimmäistä jaksoa enemmän puolustusvelvoitteitaan. He eivät voi pitää kenttää leveänä yhtä ylhäällä hyökkäysalueella.

City käytti ensimmäisellä jaksolla etenemisessään hyvin vähän kentän keskisektoria, eikä se hakenut juurikaan viimeisiä syöttöjä esimerkiksi kymppialueelta, vieraiden puolustuslinjan ja keskikentän välistä. Tähän oli tietenkin myös selvä syy: matalalla makaava Swansean puolustusmuoto.

Toisella jaksolla, Swansean paketin hieman venyessä eteenpäin puolustamisen myötä, Cityllä olisi ollut mahdollisuus käyttää etenemisessään enemmän myös keskisektoria. Joukkue kuitenkin näyttää hieman kyvyttömältä (valmentajansa johdolla) mukautumaan vastustajan muuttuneeseen pelisapluunaan.

Samalla koko pelin virtaus muuttuu aiemmasta staattisuudesta enemmän heittelehtiväksi, kun Swanseakin alkaa saada pieniä pallonhallintajaksoja vastustajan kenttäpuoliskolla. Cityllä on selviä vaikeuksia saada kontrollia ottelun tapahtumista, kun alkuperäinen ottelusuunnitelma ei toimi enää.

Swansean tasoitus on hieno osoitus Valioliigan potentiaalista myös reagoivien valmentajien taktisena näyttämönä. Muutamia minuutteja ennen vieraiden maalia Clement nimittäin uskalsi muuttaa joukkueensa muotoa positiivisempaan 4-4-2:een. Nathan Dyer tuli kentälle keskikentän keskustassa pelanneen Tom Carrollin tilalle.

Vaihdon yhteydessä Gylfi Sigurdsson siirtyi keskemmälle kenttää toiseksi hyökkääjäksi Fernando Llorenten pariksi. Hän kiittikin valmentajaansa välittömästi uudesta, hyökkäävämmästä roolistaan.

Lopulta kuitenkin yhden keskityksen huono puolustaminen maksoi vieraille arvokkaan tasapelipisteen, kun Gabriel Jesus pääsi viimeistelemään ottelun toisen osumansa pelin lisäajalla. Maaliin johtanut keskityskin oli esimerkki Cityn pelaamisen muuttumisesta toisella jaksolla Swansean hioessa puolustusorientaatiotaan rohkeammaksi.

Ensimmäisellä jaksolla City ei juuri antanut korkeita keskityksiä laidalta, vaan pyrki pelaamaan viimeisen syötön takaviistoon matalana päätyrajalta. Tasoitusmaaliin mennessä se oli kuitenkin keskittänyt jo useampia korkeita keskityksiä laitasektoreilta.

Huomioita ja loppupohdinta

Ottelussa oli kaksi mielenkiintoisia taktista elementtiä, jotka jakautuivat pelin molemmille jaksoille: tarkkaan laadittu systemaattinen murtautumismalli matalaa puolustusblokkia vastaan ja tämän kaiken kyseenalaistuminen vastustajan muuttaessa pelaamistaan toisella jaksolla.

Toki, kaikki ei taaskaan ole näin yksinkertaisen mustavalkoista ja monet asiat vaikuttavat toisiinsa.

Tosiasia on kuitenkin se, että City ei kyennyt missään vaiheessa toista jaksoa sopeutumaan Swansean taktisiin muutoksiin. Näytti siltä kuin joukkue olisi ollut valmentajaa myöten kyvytön reagoimaan uuteen tilanteeseen alkuperäisen ottelusuunnitelman muuttuessa.

Olisiko City voinut muuttaa jotain pelaamisessaan tai jatkaa ensimmäisen jakson pelimallin käyttämistä? Nyt se ei tehnyt selvästi kumpaakaan.

Itseäni kummastuttaa, miksi De Bruyne alkoi toisen jakson kuluessa vetäytyä yhä leveämmälle oikeaan laitaan. Lopulta hän katosi lähes kokonaan kentältä ennen vaihtoaan. Ensimmäisellä jaksolla hän kuitenkin osallistui aktiivisesti syöttökombinaatioihin laitapelaajien kanssa ja toi hyvillä liikkeillään sekä laitaan että syvyyteen monipuolisuutta joukkueen murtautumiseen.

Miksi De Bruyne vetäytyi toisella jaksolla oikeaan laitaan?

Ylipäätään huomattavaa toisella jaksolla oli muutos Cityn hyökkäyspään pelaajien liikkumisessa. Kun ensimmäisellä jaksolla laitapelaaja sai pallon laidalle, oli tällä lähietäisyydellä pelaaja, jonka kanssa pelata kombinaatioita ja hakea murtautumisia.

Näin ei ollut enää toisella jaksolla. Päinvastoin kotijoukkueen pelaajien väliset etäisyydet olivat pidempiä, ja tällöin myös hyökkääminen alkoi olla yksittäisten korkeiden keskitysten heittelemistä boksiin. Hyökkäysmalli, joka ei varmasti ollut Guardiolan haluama.

Lopulta voittomaalikin tuli sitten vähän tämänkaltaisesta tilanteesta – tosin kuitenkin varsin keskeltä ja läheltä maalia ollakseen Guardiolan Citylle täysin epäortodoksinen viimeinen syöttö.

Paul Clement ja Swansea tekivät reagoinnillaan ja ennakkoluulottomuudellaan vaikutuksen. Heidän kannaltaan on tietenkin suuri harmi, että Joutsenet jäi lopulta ilman palkintoa.

Clementin rohkeus ja kyky taktisiin muutoksiin osoittivat jälleen kerran, kuinka valmentajan pelin sisäisellä reagoinnilla voi olla suuriakin vaikutuksia joukkueen pelaamiseen. Toivottavasti myös eräs vanhemman polven ranskalaismanageri katsoi ottelun.

Kimmo Kantola

Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri. Hän toimii juniorivalmentajana Milanossa Accademia Internazionale Calciossa.