Tästä syystä Liverpoolin ei kannata juhlia nelossijaansa – ammattivalmentajan analyysi

Sunnuntain ainoassa valioliigaottelussa Liverpool kukisti kotonaan Burnleyn 2-1 ja piti näin yllä toiveitaan kamppailussa Mestarien liigaan oikeuttavista sarjasijoituksista. Suoraviivainen Burnley osoittautui odotetun hankalaksi vastustajaksi. Liverpool ei päässyt helpolla ottelussa, jossa nähtiin hyvin vähän pitkiä syöttöketjuja, lyhyitä avauksia sekä taktisia muutoksia.

Ennakkoasetelmat

Kuten tämän kauden aikana on jo monesti todettu, Liverpoolin suurimmat pelilliset haasteet ovat syntyneet otteluissa, joissa vastustaja lähtee pelaamaan sitä vastaan matalalla puolustusblokilla, sulkien siltä näin pois nopean etenemisen mahdollisuuden. Tämä selittää myös tarinan toisen puolen. Liverpool on pärjännyt parhaiten kärkikuusikon keskinäisissä otteluissa (Chelseaa, Man Unitedia, Man Cityä, Tottenhamia sekä Arsenalia vastaan) keräten yhdeksästä keskinäisestä ottelusta 19 pistettä. Joukkueen eteneminen hyökkäyssuuntaan toimii nimenomaan tilanneprässien jälkeen, jota se pääsee hyödyntämään eritoten suurseurajalkapalloa (muun muassa lyhyiden syöttöjen määrä, pelin kontrollointi pallollisena, lyhyt avaaminen maalivahdilta lähtien) pelaavia joukkueita vastaan. Mutta kun joukkueet ovat lähteneet Liverpoolia vastaan pelin passiivisen pallottoman kontrollin ja matalan puolustusblokin kautta, on se ollut vaikeuksissa. Manageri Jürgen Klopp ei ole vielä kauden aikana löytänyt malleja pitkän hyökkäyksen rakenteisiin, jotka toistuvasti – pelistä toiseen – tuottaisivat sille tarpeeksi laadukkaita maalintekopaikkoja matalalla puolustavia joukkueita vastaan.

Suoraviivainen Burnley ei tuottanut yllätyksiä

Kenellekään ei varmasti tullut yllätyksenä, kuinka Burnleyn Sean Dyche lähestyi ottelua. Hän halusi poistaa Liverpoolilta sen tärkeimmän syömähampaan: tilanneprässin hyökkäyskolmanneksella sekä keskialueella. Vierailijat eivät halunneet menettää palloa näillä alueilla eivätkä näin tarjota kotijoukkueelle minkäänlaisia mahdollisuuksia nopeisiin vastaiskuihin. Se onnistui yksinkertaisilla asioilla. Ensinnäkään Burnley ei juuri syöttänyt palloa omalla alueellaan. Maalipotkut annettiin pitkinä tai sitten maalivahti Tom Heaton antoi lyhyen syötön jommallekummalle topparille (Ben Mee/Michael Keane), joka lähetti pitkän pallon vastustajan puolustusalueelle.

Se on tapa, jolla Burnley on operoinut koko kauden.

Toiseksi, kun Burnley voitti pallon keskialueellaan, se pyrki pelaamaan pallon välittömästi kohti vastustajan aluetta (ja pois omalta vaara-alueelta). Näin luotiin sekä mahdollisuus nopealle hyökkäykselle että puolustettiin Liverpoolin keskialueen prässiä ja niitä seuraavia pallonriistoja sekä vastahyökkäyksiä vastaan. Tämä ei tietenkään Dychen tapauksessa ollut pelkkää reaktiivisuutta Liverpoolin pelitapaa vastaan. Se on myös tapa, jolla Burnley on operoinut pitkälti koko kauden. Pelilillisille ratkaisuille Liverpoolia vastaan löytyy myös tilastoista varsin looginen selitys. Burnleyn pitkien syöttöjen ottelukohtainen keskiarvo (85) on koko sarjan suurin ja vastaavasti lyhyiden syöttöjen keskiarvo (241) koko sarjan pienin.

Liverpool pelillisissä vaikeuksissa

Liverpoolin pelilliset vaikeudet Burnleya vastaan johtuivat siis oikeastaan kahdesta varsin perusteellisesta haasteesta. Ensinnäkään joukkue ei siis voinut hyödyntää oman pelitapansa keskeisiä rakenteita: hyökkäysalueen sekä keskikolmanneksen prässäämistä ja nopeiden vastahyökkäysten käyttämistä. Toisekseen Burnleyn pelitapa tarjosi uhkaa myös Liverpoolin puolustukselle. Vieraiden suoraviivainen pelitapa haastoi puolustusta nimenomaan puolustuslinjan sijoittumisen muodossa sekä pääpallojen puolustamisessa. Burnleyn tapa hyökätä suoraviivaisesti nopeilla pitkillä palloilla selustaan vaatii puolustuslinjalta äärimmäisen hyvää sijoittumista ja tilanteiden lukemista. Burnley pelaa palloja syvyyteen jo varsin matalalta erityisesti laitakaistoiltaan laitapuolustajien kautta. Puolustuslinjan on kyettävä reagoimaan näihin palloihin mahdollisimman nopeasti. Tämä vaikutti suorasti myös Liverpool-puolustajien hyökkäyshaluihin. Kun Liverpool haluaa voittaa palloja esimerkiksi keskialueella, sen täytyy saada alueelle pelaajia optimaalisiin etäisyyksiin toisistaan (liian pitkät välimatkat synnyttävät syöttörakoja) ja luoda sinne hetkellisiä ylivoimia (overload). Tällöin myös puolustuslinja halutaan pitää ylempänä. Se aiheuttaa samalla tietyn riskitekijän nimenomaan Burnleyn kaltaisia joukkueita vastaan. Tässäkin ottelussa Burnley yritti hyökätä pelaamalla palloja jo varsin aikaisin vastustajan puolustuslinjan selustaan.

Tällöin keskikenttä- ja puolustuslinjan yhteistyö ja tilanteentunnistaminen ovat avainasemassa. Onko kyseessä avoimen pallo tilanne (vastustajalla mahdollisuus syöttää eteenpäin) vai suljettu pallo (ei mahdollisuutta syöttää eteenpäin)? Burnleyn avausmaali syntyi juuri tällaisesta tilanteesta. Liverpoolin ensimmäisen linjan prässi epäonnistui (pelaajien väliset etäisyydet liian pitkät, Philippe Coutinho puolusti liikaa ylöspäin suhteessa tilaan tämän takana), ja Burnleyn oikea laitapuolustaja Matthew Lowton sai pallon positiiviseen peliasentoon linjojen väliin. Tässä kohtaa Liverpoolin keskikenttälinjan sijoittuminen sekä tilanteenluku pettivät. Emre Can ei prässännyt tarpeeksi aggressiivisesti Lowtonia avoimen jalan tilanteessa puolustuslinjan ollessa liian korkealla suhteessa palloon ja maaliin. Kun linja oli tilanteessa ylhäällä, olisi Canin pitänyt paineistaa Lowtonin syöttöä selvästi aggressiivisemmin. Nyt hän ei sitä tehnyt, eikä puolustuslinja ehtinyt syödä tilaa selustastaan tarpeeksi aikaisin. 0-1.

Ottelun tunnuspiirteet

Burnley pelasi Liverpoolia vastaan siis omalla pelillisellä mukavuusalueellaan. Se pystyi käyttämään omia vahvuuksiaan ja näin pakottamaan vastustajan mukautumaan sen pelaamiseen. Pelille oli tunnusomaista Burnleyn pakonomainen tarve pelata palloa suoraviivaisesti eteenpäin ja varsin nopeasti. Dychen metodi näyttää luottavan siihen, että määrä korvaa laadun: joukkue on valmis menettämään pallon kerta toisensa jälkeen vastustajalle toiveikkaiden pystysyöttöjen jälkeen, jos edes muutamalla syötöllä onnistutaan tuottamaan edes jonkinlaista uhkaa. Metodi on kyllä äärimmäisen raskas, kun pelaajat eivät juurikaan pääse lepäämään pallollisen kontrollin kautta. Joukkue on joko aina menossa pystyyn tai kohti omaa maalia.

Dychen metodissa määrä korvaa laadun.

Henkilökohtaisesti yllättävää on huomata, kuinka toimeton Liverpool oli jälleen pallollisena matalaa blokkia vastaan: se ei kyennyt pitämään palloa kontrolloidusti hallussaan, vaan lähti liian helposti mukaan burnleymaiseen pitkien pallojen viljelyyn. Se ei tuntunut tietävän, kuinka rytmittää pelaamistaan. Liverpool olisi voinut liikuttaa kontrolloidusti ja kärsivällisesti pallonhallinnan kautta Burnleyn muotoa alueellisia ylivoimia luoden. Sen sijaan se turvautui hätiköityihin pystypalloihin, joissa se näytti varsin aseettomalta. Eikä ihme: kuluvan kauden aikana Burnley on voittanut kaikista joukkueista eniten kaksikamppailuita ilmassa (keskiarvo 23,3 voittoa/ottelu, Liverpoolilla 16,5/ottelu). Liverpoolin pelillinen epämukavuusalue saa tukea myös muistakin tilastoista. Ennen Burnley-ottelua Liverpool oli laukonut sarjapeleissään keskiarvolta 17,1 kertaa ottelua kohden. Niistä 6,3 oli suuntautunut maalia kohti ja laukauksista 9,7 oli lähtenyt rangaistusalueen sisältä.

Tilastot kertovat Liverpoolin pelillisestä tuskasta.

Burnleyä vastaan Liverpool onnistui saamaan aikaan vain yhdeksän laukausta (Burnley 10), joista kolme kohti maalia ja kuusi rangaistusalueen sisältä. Liverpool syötti ottelussa 83 pitkää syöttöä, mikä on selvästi kauden keskiarvoa (69) suurempi luku. Näin ollen myös joukkueen syöttöjen onnistumisprosentti (75) jäi selvästi kauden keskiarvosta (82,3 %). Kaikki edellä esitellyt tilastot kertovat omaa kieltään Liverpoolin pelillisestä tuskasta Burnleyä vastaan.

Loppupohdinta

Huippujalkapallossa ratkaisevaa on kuitenkin ottelun lopputulos. Liverpool onnistui lopulta voittamaan pelin – esityksestään huolimatta. Siihen tarvittiin yksi puolustuksen karkea virhe (Meen tasapainon menetys 1-1-tasoitukseen johtaneessa tilanteessa) sekä Canin täydellinen laukaus varsin kaukaa rangaistusalueen ulkopuolelta. Klopp ja Liverpool eivät voi kuitenkaan luottaa siihen, että pelit kääntyvät jatkossakin heille vastaavanlaisesta hyökkäyspelaamisesta (ja tilastoista) huolimatta. Ja tässä kohtaa on ymmärrettävä pelitavan ja tuloksen suhde. Mitä toisteisemmin – ottelusta toiseen – joukkue pystyy luomaan maalintekopaikkoja erilaisilla muodoilla pelaavia vastustajia vastaan, sitä todennäköisemmin se nostaa myös omia voiton mahdollisuuksiaan.

Ja tällöin pelin anatomian merkitys korostuu. Inhorealistisesti ajateltuna joukkueiden on hallittava lähtökohtaisesti kaksi erilaista pelillistä haastetta: pelaaminen omalla mukavuusalueella vahvuuksia käyttäen, ja pelaaminen vaihtoehtoisella – reaktiivisella – pelitavalla, jos vastustaja syystä tai toisesta pakottaa näin tekemään. Kissa ja hiiri -leikki on loputonta ja siihen myös jalkapallo taktisena pelinä perustuu: dominointiin ja kontrollointiin. Kumpi joukkue pystyy kontrolloimaan ja dominoimaan peliä haluamallaan tavalla. Tässä ottelussa siinä onnistui paremmin Burnley, ja Liverpool joutui mukautumaan (huonosti) sen pelaamiseen. Ottaakseen seuraavan pelillisen askeleen eteenpäin, Jürgen Kloppin on parannettava Liverpoolin vaihtoehtoista pelitapaa. Muuten se tulee jatkossakin olemaan ongelmissa nimenomaan häntäpään joukkueiden kanssa. Ja usein juuri näissä otteluissa ratkaistaan kirkkaimpien sijoitusten kohtalo. Kimmo Kantola Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri. Hän toimii juniorivalmentajana Milanossa Accademia Internazionale Calciossa.

LUE MYÖS: