Jalkapallon siirtoneuvottelut ovat hämärähommia: ”99,9 prosentissa tapauksista rikotaan FIFA:n sääntöjä”

Kun siirtomarkkinat pyörähtivät alkukesästä toden teolla käyntiin, pidettiin Southampton-toppari Virgil Van Dijkin jättisiirtoa Liverpooliin yhtenä todennäköisemmin toteutuvista kaupoista. Siirto jäi kuitenkin tapahtumatta, kun Southampton valitti Englannin jalkapalloliitto FA:lle Liverpoolin rikkoneen sääntöjä ja neuvotelleen Van Dijkin kanssa ilman Pyhimysten suostumusta.

FIFA:n pelaajasiirtoa koskevissa säännöissä sanotaan näin:

– Seuran, joka yrittää solmia sopimuksen ammattilaispelaajan kanssa, täytyy informoida pelaajan nykyistä seuraa kirjallisesti ennen kuin se aloittaa neuvottelut pelaajan kanssa. Ammattipelaaja saa solmia sopimuksen toisen seuran kanssa vain jos hänen sopimuksensa nykyisen seuran kanssa on umpeutunut tai se umpeutuu kuuden kuukauden kuluessa. Kaikista tätä pykälää koskevista rikkomuksista tullaan langettamaan sanktio.

FIFAn arvion mukaan näitä rikkomuksia on ”hyvin rajallinen määrä”, mutta BBC:n haastattelemat asiantuntijat kertovat jotain aivan muuta. Termillä ”tapping up” tarkoitetaan pelaajan houkuttelemista ilman omistavan seuran suostumusta, eikä näiden asiantuntijoiden mukaan siirtoja juurikaan tapahdu millään muulla tavalla.

Siirtojen neuvottelu sääntöjen mukaisesti ”ajanhukkaa”

Valituksia ”tapping upista” ei juurikaan tehdä, koska kaikkien seurojen sanotaan tekevän samaa. Sääntöjenmukainen toiminta olisi ”ajanhukkaa”.

– Jos FIFA tutkisi kaikki rikkomukset, heidän täytyisi tutkia 99,9 prosenttia siirroista, entinen Manchester Cityn, QPR:n ja Fulhamin urheilujohtaja Mike Rigg lataa.

– 30 jalkapallon parissa viettämäni vuoden aikana en ole koskaan tavannut yhdessäkään seurassa ainuttakaan henkilöä, joka noudattaisi FIFA:n ”tapping up”-sääntöjä.

Rigg perustelee vilpillistä toimintaa kahdella syyllä. Ensinnäkin ostava seura heikentää neuvotteluasemiaan, mikäli se paljastaa myyvälle seuralle kiinnostuksensa pelaajaa kohtaan. Toisekseen tarjouksia ei kannata tehdä pelaajista, joilla ei ole mitään halua omasta seurastaan lähteä.

– Kun olen lähestynyt seuroja, heidän ensimmäinen kysymyksensä on: ”Oletko jutellut pelaajan kanssa?” Jos vastaan kieltävästi, he suuttuvat ja kysyvät: ”No mikset?” Heistä hukkaan vain heidän aikaansa, Rigg kuvailee.

Pelaajat kiristävät omistavia seuroja myymään

Sääntöjä kierretään pääsääntöisesti agenttien avulla. Koska seurat eivät saa puhua pelaajille suoraan, he käyttävät kahta tai kolmea välikättä, jotta neuvotteluyhteyttä seuroihin on vaikeampi jäljittää.

– 99 prosenttia tekemistäni siirroista toteutuu tällä tavalla, pelaaja-agentti ja Atticus Sports Managementin johtaja Jesse de Preter paljastaa.

Kun ostava seura on saanut asioista sovittua haluamansa pelaajan kanssa, pitää vielä pelaajan oikeudet omistava seura taivutella myymään. Tämä ei aina käy niin helposti. Jumittuneet siirtoneuvottelut ovat ajaneet lähimenneisyydessä muun muassa Gylfi Sigurdssonin, Ousmande Dembélén ja Philippe Coutinhon lakkoilemaan omissa seuroissaan.

– Vaikka tarjouksista kieltäytyisi yksi toisensa jälkeen, ostava seura on kuin luuta himoitseva koira. Se miettii vain, kuinka saisi myyvän seuran mielen muuttumaan. Usein ratkaisu on keskittyä pelaajaan, Rigg sanoo.

– Toimistooni on usein tullut pelaajia, jotka sanovat, etteivät pelaisi seuran väreissä enää koskaan. He kertovat kaikenlaisia tekosyitä, jotka tekevät heidän pitämisestään todella vaikeaa.

– Jos pelaaja menee joka päivä sanomaan valmentajille ja toimitusjohtajille, että hän haluaa lähteä, tilanteesta tulee hyvin epämukava, Rigg toteaa.

Kiinteä ulosostohinta kaikille neuvoteltavan siirtokorvauksen sijaan?

Agenttimaailmaa edustava Jesse De Preter kuvailee koko siirtojärjestelmää ”täydeksi hölynpölyksi”. Hän olisi valmis kieltämään siirtosummat kokonaan ja pysyvästi mahdollisimman pian.

De Preter tarjoaa radikaaliksi vaihtoehdoksi mallia, jossa kolmas osapuoli – kuten esimerkiksi jalkapallon kattojärjestö – määrittelisi jokaisella pelaajalle oman ulosostohintansa. Hinta perustuisi esimerkiksi pelaajan ikään, peliesityksiin ja potentiaaliin, ja se olisi kaikkien tiedossa.

– Jos pelaaja haluaa lähteä seurasta, hänen pitäisi ilmoittaa siitä, kuten kenen tahansa tavallisen työntekijän. Sitten hän saisi lähteä, kun joku maksaisi määritellyn hinnan, De Preter selittää ajatustaan.

– Pelaaja saisi valita seuran, joka on hänen kannaltaan kaikkein kiinnostavin. Se voisi olla seura, joka maksaisi hänelle eniten palkkaa, urheilullisesti paras ratkaisu, tai ehkä valinta painottuisi elämänlaatuun.

De Preterin mukaan mallin suurin hyöty olisi siinä, että se vähentäisi ”ei niin luotettavien ihmisten” valtaa jalkapallon parissa. Näillä hän tarkoittaa omaa ammattikuntaansa agentteja. Vuonna 2016 englantilaiset seurat maksoivat agenteille palkkioita noin 237 miljoonan euron edestä.

De Preter kertoo omaksi motiivikseen mallinsa esittelyssä halun lisätä läpinäkyvyyttä lajin parissa.

– Sanon näin, koska välitän jalkapallosta. Markkinoilla liikkuu paljon rahaa, ja se vetää puoleensa ihmisiä, joilla on pahoja aikeita. Kannustin pitää poistaa. Ei ole normaalia, että seura voi pyytää 100 miljoonaa puntaa työntekijästä.