Ammattivalmentajan analyysi: Näihin pelillisiin asioihin Everton-West Ham ratkesi

Everton katkaisi viiden ottelun voitottoman putkensa, kun se kaatoi sunnuntaina kotonaan West Hamin maalein 2-0. Mikä mahdollisti Evertonin voiton? Pelin purkaa atomeiksi ammattivalmentaja Kimmo Kantola.

West Ham kolmella topparilla

West Hamin alkukausi on ollut paha pettymys edelliskauden nostattamien odotusten jäljiltä. Viime kaudella Slaven Bilicin suojatit keräsivät rutkasti lisää ihailijoita, kun aggressiiviseen prässiin ja hyökkäysvoittoiseen pelitapaan luottanut lontoolaisryhmänsä saalisti komean seitsemännen sijan Valioliigassa. Itä-Lontoon joukkueen vuoden takaisista hyökkäystehoista kertoo se, että vain kolme joukkuetta koko liigassa (Leicester, Manchester City ja Tottenham) kykeni tekemään enemmän maaleja kuin Dimitri Payet’n johtama West Ham -hyökkäys. Joukkueen heikkoudeksi osoittautui kuitenkin puolustus, joka päästi kauden aikana 51 maalia – selvästi enemmän kuin kilpailijansa. Vastaavanlaisia ongelmia puolustuspään kanssa on ollut myös tällä kaudella. Joukkue lähti kauteen neljän puolustajan alakerralla, mutta elo-syyskuun vaihteessa kärsityt kolme perättäistä suurinumeroista tappiota (2-4 Watfordille, 2-4 WBA:lle ja 0-3 Southamptonille) sai Bilicin muuttamaan joukkueensa alakerran muotoa kolmen topparin ja kahden laitapuolustajan muodostamaan viiden alakertaan. Alakerran muodonmuutoksen jälkeen oma maali on pysynyt kahdessa edellisessä liigapelissä puhtaana, kun joukkue nappasi kaksi perättäistä 1-0-voittoa – ensin kaatui Crystal Palace ja sitten Sunderland. Viikolla joukkueen uusi herääminen jatkui Englannin Liigacupissa, kun se hieman yllättäenkin onnistui pudottamaan kovavireisen paikalliskilpailija Chelsean jatkosta lukemin 2-1.

West Ham matkasi siis Evertonin vieraaksi hyvien tuloksien pönkittämän itseluottamuksen saattelemana. Sen aloituskokoonpanoon oli tullut vain yksi muutos keskiviikkoisen Chelsea- kohtaamisen jäljiltä: ykkösvahti Adrián palasi tolppien väliin Darren Randolphin tehdessä hänelle tietä. Vieraiden muoto on kartalla sen aiemmista otteluista tuttu 3-4-3.

Everton heikossa vireessä

Evertonin alkukauden tuloksekas kuherruskuukausi Ronald Koemanin kanssa herätteli pitkästä aikaa toiveita Liverpoolin sinisellä puolella, mutta sittemmin viisi ottelua ilman voittoa edennyt hollantilaisvalmentajan ryhmä on joutunut palaamaan pilvilinnoista arkisen aherruksen pariin. Tappiot Bournemouthille sekä Burnleylle olivat Koemanin lisäksi koko joukkueelle tarpeellinen muistutus sarjan tasosta – helppoja pelejä ei ole. Koeman teki loistavaa työtä Southamptonissa, mutta odotukset ja paineet ovat kuitenkin Evertonissa eri luokkaa kuin maltillisen kasvun ja pelaajakehityksen nimiin vannovassa Etelän satamakaupungin seurassa. Ajoittain jopa hieman rauhassa ja suojassa työskennellyt Koeman on nyt siis aivan erilaisessa valokeilassa Evertonin peräsimessä. Säilyttääkseen joukkueensa kärjen tuntumassa, on hänen kyettävä pitämään joukkueensa henkinen iskukyky yllä hyvien tulosten jälkeen myös ennalta heikompia vastustajia vastaan. Tasaisessa sarjassa ei ole varaa minkäänlaisiin aliarviointeihin. Everton asteli tähän otteluun vastustajaansa levänneempänä, sillä se oli pudonnut Liigacupista Norwichille jo aiemmalla kierroksella ja näin ollen pystyi keskittymään koko viikon harjoittelussaan jo kyseiseen West Ham -otteluun. Koeman teki viimeviikkoisen Burnley-pettymyksen jäljiltä kokoonpanoonsa kaksi muutosta: jalkavaivainen ykkösvahti Maarten Stekelenburg teki tilaa Joel Roblesille ja puolustuksen keskustassa pienistä kolhuista kärsinyt Phil Jagielka jätettiin penkille Ramiro Funes Morin ottaessa avauskokoonpanossa hänen paikkansa toisena topparina. Everton jatkoi myös tutuksi tulleella 4-2-3-1-muodostelmallaan.

Kontrollin puute – West Hamin nopeat tilaanteenvaihdot

Ottelun alkua leimaa kova intensiteetti ja tästä seurausta oleva huolimaton syöttötyöskentely. Ensimmäisen 10 minuutin aikana pallonhallinta jakautuu miltei tasan ja molemmat joukkueet syöttävät vain hieman yli 80 prosentin tarkkuudella. Molemmat joukkueet pyrkivät etenemään eteenpäin nopeasti pystysuuntaisilla syötöillä, mikä pienentää syöttöjen onnistumisprosenttia. Kumpikaan joukkue ei kykene (tai halua?) ylläpitämään pitkää hyökkäystä toisen puolustusalueella. Lateraalisyötöt loistavat poissaolollaan ja voitettuaan pallon omalle joukkueelle yritetään mennä varsin nopeasti pystyyn. Tästä syystä pelin virtaukset ovat ottelun alkupuoliskolla hyvin vahvoja. Molemmat joukkueet yrittävät siis edetä varsin nopeasti eteenpäin ja päättää hallintansa pikaisesti joko keskitykseen tai laukaukseen – pallon menettämisen riskilläkin. Esimerkiksi ensimmäisen 20 minuutin aikana West Hamin kaikista epäonnistuneista syötöistä (16) peräti 76,2 prosenttia suuntautuu eteenpäin. Evertonin vastaava lukema on 63,6 prosenttia. Lukuja voidaan pitää varsin suurina ja ne kertovat ennen kaikkea joukkueiden suhteesta pelivälineen hallintaan: hallintajaksot pyritään pitämään varsin lyhyinä ja ratkaisupaikoille halutaan edetä nopeasti – ilman pitkiä pallonhallintajaksoja. Mistään roiskimisesta tai pitkien pallojen viljelystä ei voida kuitenkaan näiden joukkueiden kohdalla puhua, sillä nopea eteneminen tapahtuu pääasiallisesti lyhyin syötöin: ensimmäisellä jaksolla kotijoukkueen kaikista syötöistä 90,2 prosenttia ja vierasjoukkueen syötöistä 91 prosenttia on lyhyitä syöttöjä.

Wing-backit – uhka ja mahdollisuus

Everton pyrkii etenemään ennen kaikkea West Hamin wing-backien Edimilson Fernandesin sekä Aaron Cresswellin selustaan syntyviin tiloihin. Jos joukkueiden pelijärjestelmien heikkouksia (3-4-3 vs. 4-2-3-1) vertaillaan numeroin toisiinsa, olisi kotijoukkueen kyettävä juuri hyödyntämään tuo vieraiden laitapelaajien mahdollisten nousujen muodostamat tilat selustassa. Kolmella topparilla pelaaminen pakottaa laitapuolustajat (wing-back) nousemaan hieman neljän linjan laitapuolustajia ylemmäs, jos etenemiseen ylipäätään halutaan leveyttä saati sitten luoda hyökkäysuhan edellytyksiä. Tällöin negatiivisessa tilanteenvaihdossa (pallonmenetys) huono sijoittuminen tai ylioptimistinen pelaaminen saattaa kostautua wing-backin selustaan muodostuneen tilan muodossa. Kun laitatoppari joutuu tämän sattuessa liikkumaan laidalle paikkaamaan wing-backia, joutuu hän tällöin yleensä pelaamaan omalla epämukavuusalueellaan puolustaessaan laidalla esimerkiksi 1v1-tilannetta. 3-4-3-järjestelmän luoma hyökkäysuhka on myös nimenomaan laidalla. Nousevat wing-backit ovat aina vastustajan puolustajille päänvaiva ja saattavat aiheuttaa sekaannuksia sitä vastaan puolustavan joukkueen laitapuolustajissa tai laitapelaajissa. Jos wing-backeilla pelaava joukkue saa aikaan vahvan pallollisen kontrollin, voi se pakottaa vastustajan laitapelaajat hyvin alas omalle alueelleen ja minimoida näin ollen heidän uhkaansa. Tai vastaavasti puolustavan joukkueen laitapelaajien sijoittuessa liian ylös, voivat wing-backit luoda laidallaan vaarallisia ylivoimia vastapuolen laitapuolustajaa vastaan.

Kyseissä ottelussa – näin taktisena numeropelinä – voitiin siis nähdä Evertonin pyrkimys hyödyntää West Hamin wing-backien nousujen muodostamat tilat selustassa, ja toisaalta taas West Hamin wing-backien muodostamat ylivoimat Evertonin laitapuolustajia vastaan omilla laidoillaan. Näitä taktisia lainalaisuuksia tarkastellen Everton onnistuu omassa pyrkimyksessään ensimmäisellä jaksolla vieraitaan hieman paremmin: se kykenee luomaan laidoilta keskityspaikkoja, mutta viimeistelyt jäävät uupumaan. West Hamin uhka tulee tutusta osoitteesta: Dimitri Payet’n edesottamuksista. Pelkästään ensimmäisen vartin aikana hänen liikkumisensa kymppialueella aiheuttaa vaikeuksia Evertonin puolustukselle. Hän kykenee rakentamaan yhden loistopaikan Pedro Obiangille ja on tämän jälkeen lähellä onnistua itse kuljetuksensa päätteeksi. Molempia tilanteita edelsi Manuel Lanzinin syöttö, joka löytää Payet’n nimenomaan Evertonin pohjapelaajien Idrissa Gueyen ja Gareth Barryn selustastasta. Ja molemmat tilanteet syntyvät West Hamin nopeiden positiivisten tilanteenvaihtojen jälkeen; Obiangin maalipaikka syntyy pallon voittamisen jälkeen kolmella syötöllä ja Payet’n paikka kahdella syötöllä.

West Hamin ongelmana pitkä hyökkäys

West Hamin hyökkäyspelin ongelmaksi kiteytyy kuitenkin pitkä hyökkäys. Kun kotijoukkue estää nopean etenemisen mahdollisuuden ja saa puolustusmuotonsa ajoissa kuntoon, on vierailija vaikeuksissa. Ottelun sähäkän alun jälkeen Koeman huomaa tämän nopeasti ja painottaa malttia suojateiltaan: ”Emme voi antaa West Hamille mahdollisuutta käyttää heidän vastahyökkäysaseitaan.”

Pitkän hyökkäyksen vaiheessa West Ham on selvästi epämukavuusalueellaan: se ei löydä tarvittavaa elintilaa Payet’lle. Syvyyssuuntaisia juoksuja ei tule riittävästi, jotta Evertonin toppareita saataisiin tarpeeksi liikuteltua pystysuunnassa. Vahva juoksija Michail Antonio ajautuu liiaksi vasemmalle laidalle, ja kun Payet liikkuu enimmäkseen palloa kohti, puuttuu hyökkäyspäästä selkeä kohdepelaaja. Tai ehkä sitä Bilic hakikin? Ero Evertonin pelaamiseen on kuitenkin tässä kohtaa selvä, sillä Romelu Lukakussa kotijoukkueella on selkeä kohdepelaaja hyökkäysalueella. Kaikki kotijoukkueen pelaajat myös tietävät missä hän sijaitsee. Selvän kohteen puuttuminen tietenkin hankaloittaa puolustamista, mutta se tuntuu tuovan myös epästabiiliutta vieraiden hyökkäyspelaamiseen. Antonio ja Payet vaihtelevat ikään kuin jonkinlaisessa nollahyökkääjän roolissa. Jatkuva pelipaikkojen vaihtaminen näyttää ennemminkin sekavalta roolien hämärtymiseltä kuin tiedostetulta vastustajan merkkauksen sekoittamiselta. Pelaajat eivät voi olla kiskoillaan, mutta tietynlainen toisteisuus on merkki myös pelillisestä vakaudesta. Vieraiden hyökkäämisestä löytyy kuitenkin hyvääkin: positiivisten tilanteenvaihtojen lisäksi he kykenevät toisteisesti luomaan ylivoimia selkeästi aktiivisemmalle oikealle laidalle: kun pallo pelataan sinne, Lanzini on leveydessä ja Payet liikkuu häntä kohti keskustaan. Tämän jälkeen Payet’n tyhjentämän tilan täyttää Obiang, joka yhdestä huolimattomasta viimeistelystään huolimatta pelaa varsin aktiivisesti varsinkin ylöspäin tehden taustanousuja. Koko ensimmäinen jakso menee varsin tasaisissa merkeissä, ja molemmille joukkueille tarjoutuu sen aikana paikat ottelun kulun aina muuttavalle ensimmäiselle maalille. Sellaista ei kuitenkaan tällä kertaa nähdä.

Evertonin laitapelaamiseen selkeä parannus

Koemanin viesti pelaajille toiselle jaksolle on varsin selvä: painetta pitää luoda enemmän vastustajan wing-backien selustaan. Varsinkin kotijoukkueen Seamus Colemanilta tulee oikealta laidalta nousuja ahkerammin kuin ensimmäisellä nelivitosella. Coleman tekee muutamaan otteeseen hyviä laitakombinaatioita Yannick Bolasien kanssa ja tuottaa päänvaivaa vieraiden puolustukselle. Kotijoukkueen pirteä alku toisella jaksolla näkyy myös aktiivisuudessa pallonhallinnan suhteen: ensimmäiset viisi minuuttia pelataan selvässä Evertonin komennuksessa 63,5%-36,5%. Hallinta ja aktiivinen hyökkäysote tuottavat lopulta myös palkinnon. Ottelun avausmaalissa yhdistyvät Evertonin hyvät hyökkäyspelin elementit ensimmäiseltä jaksolta ja oikeanlaiset muutokset toiselle jaksolle. Everton käyttää järkevästi etenemisessään Lukakun liikkumista palloa kohti negatiivisessa asennossa sekä hyödyntää laitapuolustajien aktiivisempaa laitapelaamista.

Ensin Lukaku liikkuu varsin alas kohti palloa ja jatkaa Gueyen lyhyen pystysyötön negatiivisessa peliasennossa lateraalisesti laitaan Funes Morille. Tämän jälkeen Lukaku liikkuu itse tyhjään tilaan, jonka hänen palloa kohti suuntautunut liikkeensä synnytti. Hän saa pallon nyt positiiviseen asentoon ja vaikkei saa palloa haltuunsa joutuu West Hamin Winston Reid purkaamaan sen paineen alla suoraan kotijoukkueen Ross Barkleylle. Barkley jatkaa pelivälineen oikealle – laitanousujaan nyt aktiivisemmin tekevällä Colemanille. Hän harhauttaa, leikkaa boksiin ja laukaisee. Torjunnasta syntyvään irtopalloon liukuu ensimmäisenä Evertonin Bolasie, joka onnistuu syöttämään pallon maalin edessä vapaana olevalle Lukakulle. Tällä on helppo työ viimeistellä päällään 1-0-lukemat. Lopulta vaadittiin taas se tuhat muuttujaa, mutta idea oli yksinkertainen: selkeä kohde ylhäällä ja molempien laitapuolustajien tuoma hyökkäysvoima laidoilla. Colemanin aktiivisuus oikealla laidalla on selkeä parannus Evertonin pallolliseen pelaamiseen. Se tuo uhkaa kotijoukkueen hyökkäykseen ja muodostaa muutamaan otteeseen vaarallisia ylivoimia yhdessä Bolasien kanssa West Hamin Cresswelliä vastaan. Lisäksi Colemanin nousut pakottavat Cresswellin hillitsemään omia menohalujaan samalla laidalla. Colemanin aktiivisuus näkyy myös tilastoissa: kun ensimmäisellä jaksolla Evertonin oikea laitapakki koski palloon viimeisellä kolmanneksella viisi kertaa, oli toisella jaksolla vastaava lukema 15 – ja yksi näistä kosketuksista oli siis se laukaus, josta syntyi myös ottelun avausmaali.

Avausmaali synnyttää vaihtoruletin

Maalin jälkeen pallollinen kontrolli alkaa hiljalleen siirtyä yhä selvemmin kotijoukkueelle. Seuraavat kymmenen minuuttia mennään kotijoukkueen komennossa 69,7%-30,3% ja Bilic on pakotettu tekemään ensimmäisen liikkeensä tilanteen muuttamiseksi. Hän näyttää aluksi muuttavan ryhmänsä muotoa ottamalla Obiangin pois keskikentän keskustasta ja asettamalla kentälle joukkueen kesäisen ennätyshankintansa, hyökkääjä André Ayew’n. Kyseessä ovat ghanalaisen ensimmäiset minuutit sitten kauden avauspelissä Chelseaa vastaan sattuneen loukkaantumisen. Ayew’n sisääntulo näyttää hetkeksi muuttavan West Hamin hyökkäysmuotoa lähemmäksi kahden kärjen systeemiä. Lanzini siirtyy muutoksen myötä laidalta keskustaan Mark Noblen pariksi. Lopulta Ayew näyttää kuitenkin omaksuvan Lanzinin kaltaisen hyökkäävän roolin oikealla eikä muodosta selkeää kärkiparia Antonion kanssa – ennakko-odotuksista huolimatta. Vaihto on onnistua Bilicin kannalta, kun Ayew on lähellä onnistua viimeistelyssä hyvin ajoitetun syvyysjuoksun jälkeen. Antonion syöttö ja Ayew’n juoksu Funes Morin selustaan ovat täydellisesti synkronoidut. Vain Roblesin upea vastaantulo pelastaa kotijoukkueen tasoitusmaalilta. Varamaalivahti Robles jatkaa hyviä otteitaan ja torjuu hetkeä myöhemmin myös Noblen kaukolaukauksen. Vierasjoukkue on pääsemässä peliin mukaan. Samassa Bilic yrittää rakentaa momentumia ja tekee vaihdon torjuntaa seuranneen kulmapotkun yhteydessä: entinen Juventus-kärki Simone Zaza sisään Fernandesin tilalle. Tämän jälkeen myös Koeman reagoi vieraiden luomaan paineeseen ja korvaa Kevin Mirallasin Tom Cleverleyllä.

West Hamin pakka täysin sekaisin

West Hamin muoto näyttää kahden vaihdon jälkeen hämmästyttävän muuttumattomalta: pelaajavaihdoista huolimatta Bilic näyttää itsepintaisesti pitävän kiinni alkuperäisestä muodostaan: nyt Zaza tulee kärkeen, mutta Antonio vastaavasti siirtyy oikealle laidalle wing-backiksi ja Ayew Payet’n rinnalle Zazan alapuolelle. Evertonin Barkley puolestaan iskee nopeasta vastahyökkäyksestä lukemat 2-0:aan. Tämän jälkeen alkaa todellinen reaktiviisuus ja pelaajien paikat vaihtelevat kuin Italian alasarjoissa konsanaan. Varsinkin Bilicin vaihdoista on vaikea löytää logiikkaa tai sitten hän ei saa asetetultua pelaajia haluamilleen paikoilleen. Lanzinin vaihdon myötä Angelo Ogbonna nousee topparin tontilta keskustaan Noblen pariksi. Sofiane Feghoulin tulo oikealle laidalle nostaa Antonion takaisin kärkeen: hän on nyt ollut siellä kahteen eri otteeseen ja aina välillä käynyt pelaamassa wing-backina tai laitahyökkääjänä.

Zazankin sijoittuminen on odottamaton. Hänen luulisi isona kohdehyökkääjänä olevan eniten hyödyksi keskustassa sitoessaan toppareita itseensä. Mutta päin vastoin, hän tuntuu liikkuvan kaikkialla muualla ja jopa keskittelee muutamaan otteeseen laidalta. Ottelun viimeiset 10 minuuttia West Hamilta ovat kyllä sekavinta jalkapalloa mitä olen hetkeen nähnyt. Tuntuu, että kaikki yrittävät tehdä kaikkea, mutta kukaan ei tee lopulta pelin kääntämisen kannalta juuri mitään. Pelipaikkojen jatkuvan vaihtumisen myötä tilanne menee vain sekavammaksi ja viimeisetkin rakenteiden rippeet hajoavat totaalisesti Bilicin käsiin. Vaikea sanoa, mitä hän yritti, mutta se ei ainakaan onnistunut. Luulisi, että vaihdot (jotka olivat täysin samoja Chelseaa vastaan keskiviikkona) olisi valmiiksi ohjelmoitu pelisysteemiin (ja varmasti ovatkin), mutta näin ei näytä olevan. Pelaajat näyttävät hyvin epätietoisilta.

Loppupäätelmät

Alun kova intensiteetti alkaa rauhoittua ottelun edetessä pallollisen kontrollin lisääntyessä. Molemmilla joukkueilla on jo ensimmäisellä jaksolla hyviä paikkoja ottaa henkinen ja taktinen yliote vastustajaansa tekemällä ottelussa avausmaali. Tässä onnistuu lopulta toisen jakson alussa Everton, koska se pystyy tekemään asioita vastustajaansa selkeämmin: sillä on hyökkäyksessä selkeä kohde ja se pystyy luomaan uhkaa laidoilta, kiitos laitapuolustajien (etenkin Colemanin). Sen pelaaminen on toisteisempaa – se yrittää tehostetusti tehdä pienen määrän asioita jatkuvasti oikein ja näin nostaa onnistumisen todennäköisyyksiä. West Ham puolestaan on alun aktiivisuuden jälkeen epätoivoinen, kun Everton ei anna sille enää mahdollisuuksia nopeisiin tilanteenvaihtoihin. Lontoolaiset joutuvat enenevissä määrin käyttämään pitkää hyökkäystään, mutta eivät löydä siihen rakennetta: ei toisteisuutta, ei kohdetta eikä selkeyttä siitä, mitä pitäisi tehdä milläkin alueella. Vieraat liikuttavat ajoittain hyvin palloa, mutta varsinkin toisella jaksolla mitä lähemmäksi vastustajan maalia he pääsevät, sitä toimettomammilta he näyttävät. West Hamin ja Bilicin kannalta huolestuttavinta oli toisen jakson totaalinen sekavuus. Vaihdot eivät tuoneet peliin mitään uutta – päin vastoin tekivät siitä vielä sekavampaa. Kahden ensimmäisen vaihdon (Ayew & Zaza) kohdalla Bilic näytti pitävän kiinni alkuperäisestä muodostaan kierrättämällä pelaajien (Antonio) paikkoja sen sisällä. Lopulta Feghoulin sisääntulo sekoitti koko tivolin ja pelkän videokuvan perusteella oli kyllä välillä vaikea pysyä kärryillä West Hamin muodosta: kuka pelaa missäkin ja mitä he oikein yrittävät. Selkeys voitti sekavuuden. Kimmo Kantola Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri. Hän toimii juniorivalmentajana Milanossa Accademia Internazionale Calciossa.

LUE MYÖS: