Liverpool-toppari puhuu omista pakolaiskokemuksistaan: "Antakaa ihmisille mahdollisuus"

Liverpoolin kroatialaispuolustaja Dejan Lovren ymmärtää viime vuosina kotinsa ja omaisuutensa henkikultansa pelastaakseen jättäneitä syyrialaisia, irakilaisia ja afgaaneja paremmin kuin moni muu ammattijalkapalloilija. Lovrenin oma perhe lähti samankaltaisessa tilanteessa sisällissotaan ajautuneesta Jugoslaviasta, kun tuleva maajoukkuefutaaja oli vain 3-vuotias. Nyt Lovren on kertonut karmeista kokemuksistaan Liverpoolin netti-TV:ssä julkaistussa dokumenttielokuvassa ”Lovren – My Life as a Refugee”. Lovrenit joutuivat pakenemaan Kraljeva Sutjeskan idyllisestä pikkukylästä sodan leimahdettua täyteen käyntiinsä. – Zenicaan hyökättiin, koska se oli suurempi kaupunki, mutta kauheimmat asiat tapahtuivat pikkukylissä. Ihmisiä tapettiin armottomasti. Setäni veli tapettiin ihmisten edessä puukolla, Lovren kertaa dokumentissa. – Tulimme hyvin toimeen naapuriemme kanssa – muslimien, serbien ja kaikkien. Kaikki nauttivat elämästä ja sitten sota alkoi. Kaikki muuttui yhdessä yössä. Sotaa käytiin kolmen eri kulttuurin välillä, ja ihmiset muuttuivat. Muistan sireenien ulinan ja sen, kuinka pelkäsin pommeja. – Muistan, kuinka äitini, setäni, setäni vaimo ja minä ajoimme Saksaan. Jätimme talon ja pienen ruokakauppamme, ja otimme vain yhden laukun. Perheelläni oli onnea, sillä isoisämme oli töissä Saksassa ja hän hankki meille paperit. En tiedä, mitä olisimme tehneet muuten. Ehkä vanhempani ja minä olisimme päätyneet mullan alle, Lovren aprikoi synkkänä.

Uusi kotimaa jäi vain tilapäiseksi

Seitsemän Saksassa vietetyn vuoden jälkeen Lovrenin perhe pakotettiin lähtemään uudesta kotimaastaan. Dejanin vanhemmat anoivat oleskelulupaa, mutta se evättiin puolen vuoden välein. Viranomaiset kehottivat heitä palaamaan Kroatiaan, kunhan sota päättyy, joten perheen laukut pakattiin kuuden kuukauden välein. Lopulta lähtökäsky sitten tulikin. – Se oli vaikeaa, koska minulla oli ystäviä Saksassa ja olin aloittanut siellä elämän. Olin onnellinen, pelasin pienessä seurassa ja isäni valmensi joukkuettani. Kaikki oli ihanaa. Saksa otti meidät avosylin vastaan. En tiedä, mikä muu maa olisi ottanut silloin vastaan pakolaisia Bosniasta, Dejan Lovren kiittelee. – Kun ajattelen nykyisiä pakolaisia, muistan oman perheeni tilanteen ja sen, miten meitä ei haluttu ottaa vastaan. Ymmärrän halun suojella itseään, mutta ihmisillä ei ole koteja. Ei se heidän vikansa ole, he vain kamppailevat pelastaakseen lapsensa. He haluavat turvallisen paikan lastensa tulevaisuudelle. Kävin sen kaiken läpi ja tiedän, miltä perheistä tuntuu. – Antakaa heille mahdollisuus. Siten voi nähdä, ketkä ovat hyviä ihmisiä ja ketkä eivät, Lovren vetoaa.