Chelsea voitti lauantaina Mestareiden liigan. Loppuottelussa Allianz Arenalla kaatui Bayern München rangaistuspotkujen jälkeen.

Ensinnäkin on onniteltava Lontoon sinistä osaa. Mestareiden liigan voittaminen ei ole koskaan helppoa. On ihan turhaa spekuloida sillä, onko Chelsea mestaruuden arvoinen mestari. Chelsea voitti, ei selityksiä.

Mennään vähän pintaa syvemmälle. Chelsea sijoittui Valioliigassa päättyneellä kaudella kuudenneksi. Manchester City keräsi peräti 25 pistettä Chelseaa enemmän. Chelsea selviytyi viimeisen alkusarjakierroksen myötä jatkoon. Voidaanko siis puhua suuresta voittajasta? Ei.

Chelsean kausi olisi päättynyt totaaliseen katastrofiin ilman André Villas-Boasin potkuja. Joukkuehenki oli Villas-Boasin ajan loppupuolella tulehtunut. Peli ei kulkenut, ei näennäisesti, eikä tuloksellisesti. Chelsea oli hävinnyt Mestareiden liigan ensimmäisen jatkokierroksen avausosan Napolille 3-1. Di Matteo käänsi kurssin, johdatti Chelsean Napolin yli ja aina päätyyn saakka. Di Matteo käänsi Villas-Boasiin nähden kaiken ylösalaisin.

Mitä uusi valmentaja toi Chelsean peliin?

Di Matteo toi kaksi asiaa. Hän ymmärsi, että lyhyen aikavälin tuloksia voidaan saavuttaa vain luottamalla vanhoihin sotaratsuihin. John Terry, Frank Lampard ja Didier Drogba nostettiin takaisin valtaistuimelle.

Toisaalta Di Matteo ymmärsi, että Chelsea ei pärjää maalintekokilpailussa. Vaikka Terry, Lampard ja Drogba ovat huippupelaajia, he ovat ennen kaikkea taistelijoita, repijöitä ja raastajia. Villas-Boas yritti tehdä Chelseasta pelaavan joukkueen. Tavoite oli ehdottomasti kunnioitettava, materiaali vain oli tavoitteeseen nähden täysin väärä.

Di Matteo laski Chelsean pakettia reilusti alemmas. Pallokontrollista luovuttiin, siirryttiin vanhaan brittipalloon. Puolustusta, blokkauksia, taklauksia ja riistoja. Riistojen jälkeen palloa ilmassa Drogballe.

Väitän, että Chelsea olisi hävinnyt murskalukemin Barcelonalle, jos Di Matteo olisi avannut bussistaan yhdenkin ikkunan. Nyt tuli voitto. Aina voidaan keskustella voiton kauneudesta. Voitto on kuitenkin aina voitto.

Huolestuttavampaa on se, että samalla tuhoavan jalkapallon logiikalla Chelsea pystyi voittamaan myös Bayernin. Tuhoavalla jalkapallolla voidaan voittaa yksittäisiä otteluita, mutta nyt sillä voitettiin peräti Mestareiden liiga.

Jalkapallo häviää, jos altavastaaja lähtee jatkossa aina tuhoamaan vastustajan peliä. Muistetaan nyt, että tuhoaminen on aina rakentamista helpompaa. Kreikka voitti EM-kisat vuonna 2004 pelaamalla esteettisesti kuvottavaa jalkapalloa ottelusta toiseen. Sama uhkaa nyt seuratasolla.

Matkimalla parin vuoden takaista Interiä tai tämän kevään Chelseaa, altavastaaja voi lyödä hyökkäävää peliä pelaavan joukkueen. Yltiönegatiivinen pelaaminen loppuu vasta, kun yksi kolmesta kohdasta täyttyy. Kolme kohtaa ovat vastustaja, kotiyleisö ja seuran omistaja.

Hyökkäävän jalkapallon kehitys on ainakin hetkeksi tullut tiensä päähän. Barcelonaa vastaan osataan nyt pelata. Jossain vaiheessa kissa-hiiri-leikki kääntyy taas toisin päin. Vuoden tai kahden kuluttua Barcelona tai joku muu joukkue osaa murtaa huippuunsa viritetyn bussin. Siis joukkueen, jonka kymmenestä kenttäpelaajasta vähintään yhdeksän makaa oman maalinsa edessä.

Näppituntumalta sanon, että yleisö pitää enemmän rakentavasta, kuin tuhoavasta pelistä. Monen joukkueen katsomosta alkaa kuulua vihellyksiä, jos kotijoukkue ei edes yritä hyökätä. Esimerkiksi Real Madridin ja Tottenhamin on aivan turha yrittääkään lähteä otteluihin puolustavalla pelityylillä. Katsojat loppujen lopuksi kustantavat miljoonamiesten leikit nurmella. Jos yleisön mielipidettä ei kunnioiteta, joukkue kärsii, ennemmin tai myöhemmin.

Yhden suuromistajan joukkueissa pelitavan määrittelee viime kädessä joukkueen omistaja tai johtoporras. Esimerkiksi Fabio Capello sai Real Madridin peräsimestä kenkää, Realin voitettua Espanjan mestaruuden. Miksi? Joukkue ei hyökännyt tarpeeksi.

Vaikka Roman Abramovitsh sai nyt Chelsean peräsimessä kauan kaipaamansa Mestareiden liigan voiton, ei oligarkki ole missään vaiheessa peitellyt ihailuaan Barcelonan pelityylin suhteen. Abramovitsh haluaisi Chelsean pelaavan pallokontrollin kautta. Ennen pitkää Abramovitsh saa tahtonsa läpi, vaikka joukkueen jokainen pelaaja pitäisi vaihtaa.

Mitä on odotettavissa?

Tämän kauden myötä hyökkäävä jalkapallo otti muutaman riemuvuoden jälkeen askeleen taaksepäin. Voi olla, ettei eteenpäin päästä vielä ensi kaudellakaan. Mutta ennen pitkää rakentava jalkapallo voittaa taas tuhoavan.

Miksi?

Koska hyökkääminen on puolustamista kauniimpaa.

Aiheet Näkökulmat