Manchester United oli joskus jotain hyvin suurta.

Ei siitä ole kovin paljon aikaakaan. Vuosina 2005-13 United pelasi kahdeksan kauden putken, jonka aikana se ei koskaan jäänyt Valioliigassa kahden parhaan ulkopuolelle. Eikä menestys jäänyt vain saarelle. United voitti tuon jakson aikana myös Mestarien liigan ja sijoittui turnauksessa kahdesti hopealle.

Silloin vaaran merkit olisi pitänyt nähdä, mutta vaikeaahan se on, kun joukkue voittaa. Kun Sir Alex Ferguson lähti, ovesta lähti hahmo, jonka vetovoima oli valtava. Ei todennäköisesti ole liioiteltua sanoa, että jotkut pelaajat halusivat Unitediin vain Sir Alexin vuoksi. Voiko samaa sanoa seuraajasta, David Moyesista? Tuskin. Ei varmaan Louis van Gaalistakaan. Entä José Mourinhosta?

Viime kesänä kolmen vuoden korpivaelluksen piti olla ohi. Tuli Mourinho, ja samalla seuraan saatiin Zlatan Ibrahimovicin, Paul Pogban ja Henrikh Mkhitarjanin kaltaisia ykköskorin pelaajia. Mestaruus oli ehkä liikaa odotettu, mutta neljän joukkoon oli päästävä.

Vääränlaista jalkapalloa

Nelos- tai kolmossijakin on vielä mahdollista saavuttaa, kiitos kilpailijoiden pistemenetysten. Mutta ei se sillä tule, että pelaa kotona tasan bournemoutheja, westbromeja ja evertoneja vastaan. Eikä siinä, tasapelejä voi tulla. Mutta että millä pelillä.

Olin lehtereillä seuraamassa Everton-kamppailua. Ladit siellä täällä pyörittelivät päitään. ”Ei Unitedin näin pidä pelata.” Eikä ehkä pitäisikään. United ei nimittäin pelaa Mourinhon alaisuudessa suurseurajalkapalloa. Sormi oli totaalisen suussa, kun Everton parkkeerasi bussin, ja Unitedin piti rakentaa hitaita hyökkäyksiä. Niillä kerroilla, kun Everton antoi edes näennäistä painetta, Unitedin pojat menivät kerta toisensa jälkeen paniikkiin ja purkivat isolla suoraan rajasta yli. Surkeaa.

Mourinhon ajama pelitapa saatettaisiin antaa anteeksi, jos se toisi tuloksia. Toistaiseksi tulokset ovat olleet keskinkertaisia. Ei spekuloida niitä sen enempää, koska loppukausi voi vielä heilauttaa tuloksia merkittävällä tavalla suuntaan tai toiseen.

Mitä on jäljellä?

Sanotaan kuitenkin sen verran, että jos tuloksia ei tule, mitä Unitedille jää? Ei ole enää voittavan seuran auraa. Ei ole enää mahtiseuran pelillistä identiteettiä. Ei ole modernia visionääriä, jonka alaisuuteen nuoret, kehittyvät pelaajat haluaisivat siirtyä. Ja onko tunnelmaakaan? Ainakin tiistaina Unelmien teatterin pelastivat kirkkovertaukselta vain Evertonin kannattajat.

Kärjistetysti jäljellä on enää modernin jalkapallon junasta jäänyt päävalmentaja, joka purkaa turhautumistaan julkisesti pelaajiin. Ja on jäljellä toki rahaa. Sitä on paljon. Niin paljon, että Jesse Lingardille voidaan maksaa yhtä paljon kuin Harry Kanelle. Onko raha se viimeinen valttikortti? Onko raha tällä hetkellä ainoa asia, jolla ykköskorin pelaajia voidaan houkutella Unitediin?

Katoavaista on mainen kunnia.

Aiheet Manchester United Näkökulmat Pääuutiset Paikan päällä