Näkökulma: Eurooppalainen huippusarja on väistämätön osa jalkapalloevoluutiota – ja riski koko lajin olemassaololle

Se oli Barcelona-fanien hartaasti odottama hetki. Tavallinen tiistai-iltainen lehdistötilaisuus piti sisällään lupauksen paremmasta huomisesta. Josep Bartomeu oli vihdoin ilmoittanut jättävänsä roolinsa seurapresidenttinä. Ilmoitus oli helpotus lähes koko jalkapallomaailmalle. Samalla Bartomeu teki kuinkin jotain niin bartomeumaista kääntämällä katseen vielä kerran pois omista virheistään. Viimeisenä tekonaan seuran johdossa hän ilmoitti, että Barcelonan johtokunta on hyväksynyt ehdotuksen eurooppalaiseen supersarjaan osallistumisesta. Puheet saattoivat olla bluffia, mutta Bartomeu tiesi, mitä teki. Hän käänsi katseet vielä Barcelonan vaikeuksiakin suurempaan uhkaan jalkapallolle. Ajatukseen, joka on jälleen noussut pinnalle, koska Manchester United ja Liverpool eivät saa tarpeekseen jalkapallomaailman shokeeraamisesta. Vain viikko sen jälkeen, kun seurojen ideoima projekti Big Picture nousi otsikoihin, valmistelut englantilaisjättien masinoimasta Euroopan Valioliigasta vuotivat julkisuuteen. Unitedin ja Liverpoolin piirustukset sisältävät ajatuksen uudesta eurooppalaisesta supersarjasta, johon on Englannista houkuteltu kaksikon lisäksi Arsenalia, Chelseaa, Manchester Cityä ja Tottenhamia. Muiksi sarjan perustajajäseniksi on kaavailtu Barcelonaa, Real Madridia, Atlético Madridia, Bayern Münichia, Juventusta sekä PSG:tä. Tarkoitus olisi saada sarja käyntiin jo syksyllä 2022.

Jalkapalloihmisen muisti on lyhyt. Vaikka ehdotus nostattikin kohuotsikoita, moni unohtaa, että eurooppalaista supersarjaa on kulisseissa pyöritelty pitkin kuluvaa vuosituhatta. Kerta toisensa jälkeen ajatus on noussut otsikoihin, unohtunut ja noussut esiin uudestaan. Viimeksi ajatuksesta keskusteltiin viime keväänä, kun Juventuksen seurapresidentti ja Euroopan seurajoukkueiden liiton puheenjohtaja Andrea Agnelli arvosteli nykymuotoisen Mestarien liigan rakennetta. Agnelli kommentoi maaliskuussa Financial Timesin järjestämässä jalkapallotalouden huippukokouksessa lajin nykytilaa sanomalla, ettei hänen mielestään ole oikein, että Atalantan kaltainen seura pääsee Mestarien liigaan vain yhden hyvän sarjakauden ansiosta, kun historiallisesta merkittävämpi AS Roma ei kilpailussa esiinny. Juventuksen presidentti kuitenkin unohti vastata kysymykseen, miksei Atalantasta voisi ajan saatossa tulla yhtä merkittävää seuraa kuin Romasta, jonka edellisestä mestaruudesta Euroopan kentillä on yhtä kauan kuin Newcastlen vastaavasta. Eikö Agnellin logiikalla Mestarien liigan kestoesiintyjä Ajax tai kaksinkertainen mestari Nottingham Forest ansaitsisi myös varman paikan Mestarien liigassa ennen esimerkiksi Manchester Cityä tai PSG:tä? Ei, koska todellisuudessa Agnellille – tai muille eurooppalaisesta supersarjasta haaveileville – ei koskaan ole ollut kyse historiasta. Heille kyse on aina ollut rahasta.

Isojen poikien hiekkalaatikko

Agnelli, Liverpoolin omistaja John W. Henry, Manchester Unitedin omistava Joel Glazer ja muut eurooppalaistan huippuseurojen nokkamiehet pelkäävät, että pienten budjettien seurat nousevat sotkemaan heidän leikkinsä. Heidän mielestään Atalanta – jolla viime kaudella oli vasta Serie A:n 13. suurin pelaajabudjetti – ei ole riittävän suuri leikkiäkseen samalla hiekkalaatikolla isojen poikien kanssa. Suurseurojen päättäjät pelkäävät, että pienten seurojen menestyminen tukkii heidän rahahanansa. Samalla he unohtavat, mistä urheilussa on kysymys. Urheilu on maailman ainoaa oikeaa tosi-tv:tä. Siinä ei ole riviäkään käsikirjoitusta, ei yhtään ennalta päätettyä lopputulosta. Vaikka jalkapalloseurojen realiteetit ovat hyvin erilaiset, teoriassa mikä tahansa on mahdollista. Ja juuri tuo hiuksenhieno mahdollisuus on kaikki, mitä pienemmät seurat halki Euroopan tarvitsevat, jotta ne jaksavat rakentaa joukkueitaan pitkällä tähtäimellä. Kuka meistä olisi uskonut Leicesterin voittavan Valioliigan 2010-luvulla tai osannut ennustaa Atalantan pelaavan Mestarien liigan viihdyttävintä jalkapalloa kaudella 2019-2020? Jos näillä seuroilla ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta saavuttaa sitä, mitä ne saavuttivat, miksi ne olisivat edes vaivautuneet yrittämään? Tuo vapaus nousta kukkulan pohjalta sen kuninkaaksi ja järisyttää vallitsevaa status quoa on koko urheilun sielu. Ja juuri sen mahdollisuuden rikkaat liikemiehet haluavat jalkapallolta riistää. He haluavat varmistaa, että heidän seurojensa tulovirrat jatkavat tulevaisuudessakin kasvuaan huolimatta siitä, miten seurat menestyvät. Ja siksi potentiaaliset uhat on raivattava pois tieltä perustamalla rikkaille oma sarja, jonka pelisäännöt he saavat keskenään päättää.

Pääsy köyhiltä kielletty

Henry ja Glazer tietävät, että Valioliiga on maailman katsotuin jalkapallosarja ja sen kärkiseurat jalkapallomaailman myyvimpiä brändejä. He haluavat eroon siitä riskistä, minkä esimerkiksi Leicesterin mestaruuden kaltainen tuhkimotarina heidän brändeilleen tarjoaa. Samalla päättäjät tietävät, etteivät heidän seurojensa tulot voi ikuisesti kasvaa kansallisten liigojen puristuksessa. Esimerkiksi Juventuksen vuositulot ovat tällä hetkellä 500 miljoonaa euroa, mikä ei Agnellille riitä, sillä esimerkiksi Real Madridin liikevaihto lähenee jo miljardin euron rajaa. Agnelli tietää, että Serie A on saavuttanut sellaisen saturaatiopisteen, missä Juventuksen on vaikea enää kasvattaa tulojaan vain Italian rajojen sisällä. Samoin Henry ja Glazer tietävät, että tuo saturaatiopiste on luvassa myös Valioliigalle ennemmin tai myöhemmin. Tavallaan päättelyketju on aukoton: isoimmat seurat keräävät isoimmat katsojaluvut ja tekevät siksi eniten rahaa. Perustamalla siis sarjan vain isoille seuroille varmistetaan, että jokaisen ottelun katsojaluvut ovat kansallisten liigojen kärkiotteluiden tasolla, ja rahaa tehdään vielä nykyistä enemmän. Jalkapallosarjat ovat entistä enemmän TV-sarjoja. TV-tulot ovat jo Valioliiga-seurojen suurin tulonlähde, ja silti suurin potentiaalisen kasvun lähde. Esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa kasvupotentiaalia on vielä merkittävästi. Euroopan Valioliigaa todennäköisesti tultaisiinkin pelaamaan näille kaukofaneille sopivana ajankohtana – vaikka se ei paikan päälle matkustaville faneille optimaalista olisikaan. Päättäjät haluavat eroon jokaviikkoisista Burnley – West Bromwich -otteluista. Heidän katsantokantansa mukaan juuri Burnleyn kaltaiset seurat ovat niitä, jotka hidastavat kansainvälisten TV-tulojen kehitystä, sillä niillä ei ole laajaa kansainvälistä fanipohjaa. Heidän näkemyksensä mukaan tuloja voidaan kasvattaa entisestään, jos jokaisessa ottelussa pelaa eurooppalainen huippuseura.

Se, mitä he eivät ole vielä tajunneet, piile siinä, että urheilun merkitys on juuri panoksissa. Ottelut, joiden lopputuloksella on eniten merkitystä, keräävät suurimmat katsojaluvut. Eurooppalainen supersarja hävittäisi panoksellisuuden huippuseurojen kohtaamisista. Sarja johtaisi väistämättä tilanteeseen, jossa esimerkiksi Juventus ja PSG pelaisivat merkityksettömiä otteluita viikko toisensa jälkeen sarjan sijoilta 13 ja 14. Missä on silloin se kiima ja merkityksellisyys, mitä liikemiehet sarjalta hakevat? On väistämätöntä, että supersarja tuo tullessaan lieveilmiöitä. Joku tämän hetken megajoukkueista on oleva uuden ajan Burnley. Toisaalta kenties eurooppalainen supersarja on vain osa luonnollista jalkapallotalouden evoluutiota. Perustettiinhan Mestarien liigakin aiemman Eurooppa cupin tilalle, jotta mukaan saataisiin entistä enemmän otteluita – ja sitä kautta enemmän katsojia. Muutamaa vuotta myöhemmin sarjaan alettiin ottaa myös muita kuin kansallisia mestareita, jotta kaikki suuret katsojaluvut keräävät seurat saatiin samanaikaisesti mukaan. Jalkapallotalous on kapitalismia parhaimmillaan ja pahimmillaan, ja siinä maailmassa suurimmat voitot keräävillä yrityksillä on vain yksi päätavoite: tehdä entistä enemmän voittoa. Jossain kohtaa kansalliset sarjat käyvät huippuseuroille liian ahtaiksi ja Euroopan Valioliigan on synnyttävä. Agnelli tietää sen, Henry ja Glazer tietävät sen, ja Bartomeu tiesi sen tiistai-iltana, kun hän vielä viimeisen kerran päätti näpäyttää jalkapallomaailmaa. Se, että UEFA on ottanut niin äänekkäästi kantaa ajatusta vastaan, kertoo siitä, että se tietää sen myös. Idea ei nousisi pinnalle tasaisin väliajoin, jos aitoa kiinnostusta sarjan perustamiseen ei olisi. Toki voi olla, ettei Euroopan Valioliigaa tulla virallisesti koskaan perustamaan. Kenties Mestarien liigaa vain laajennetaan vähin äänin, kunnes se lopulta ajaa saman asian. Tavalla tai toisella suurten ja pienten seurojen välistä kuilua tullaan joka tapauksessa kasvattamaan. Nauttikaamme siis Leicesterin ja Atalantan kaltaisten seurojen ihmeteoista vielä hetki, kun siihen on mahdollisuus. Pian heidät on suljettu hiekkalaatikon ulkopuolelle pysyvästi.

LUE MYÖS: