Isänsä pikkupoikana menettänyt Henrikh Mkhitarjan kertaa tarinaansa: ”Olen puoliksi brasilialainen”

Kun Manchester United kepitti keskiviikkona West Hamin 4-1 Liigacupin puolivälierissä, oli yksi ottelun hahmoista kaksi maalia syöttänyt ja ottelun parhaaksi pelaajaksi valittu Henrikh Mkhitarjan. Manageri José Mourinho jakoikin pelin jälkeen ansaitusti kunniaa Mkhitarjanille.

Henrikh Mkhitarjanin kotimaa on futismaaksi pieni ja vaatimaton Armenia, joten hyvin todennäköisesti hän kuuluu pelaajiin, joita ei tulla koskaan näkemään jalkapallon arvoturnauksissa. 27-vuotias keskikenttäpelaaja on kuitenkin ehtinyt nähdä runsaasti maailmaa ja puhuukin tiettävästi seitsemää kieltä. Toisen polven jalkapalloilijan elämäntarina on täynnä mielenkiintoisia ja traagisiakin käänteitä, ja sitä Mkhitarjan avaa henkilökohtaisesti Sky Sportsin The Players’ Tribune –osiossa.

– Yksi ensimmäisiä muistojani on, kuinka pyysin isääni Hamletia viemään minut mukanaan seuransa harjoituksiin Ranskassa. Olin ehkä viisi vuotta vanha. 80-luvulla ennen syntymääni isäni pelasi Neuvostoliiton pääsarjassa. Hän oli pieni, mutta todella nopea hyökkääjä, Mkhitarjan kertoo.

Mkhitarjanit muuttivat Ranskaan vuonna 1989 Armeniassa puhjenneiden konfliktien takia. Siellä isä-Hamlet löysi pelipaikan Valencesta Ranskan toiselta sarjatasolta. Henrikh ei vielä ollut erityisen kiinnostunut jalkapallosta, mutta halusi viettää isänsä kanssa aikaa, joten hän hinkui jatkuvasti mukaan treeneihin.

Käänteentekevä tragedia

Kun Henrikh oli kuuden vanha, isä lopetti jalkapallon pelaamisen ja olikin yhtäkkiä koko ajan kotona. Samalla perhe ilmoitti muuttavansa takaisin Armeniaan, eikä Henrikh ymmärtänyt, mistä oli kyse.

– En silloin vielä tiennyt, että isälläni oli aivokasvain. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Vuoden sisällä hän oli poissa. Koska olin vielä niin pieni, en oikein ymmärtänyt, mitä kuolema tarkoitti. Kyselin itkeviltä äidiltäni ja isosiskoltani, missä isäni on, mutta kukaan ei osannut selittää sitä minulle.

– Pikkuhiljaa he kertoivat tapahtuneesta minulle. Muistan, kuinka äitini sanoi: ”Henrikh, hän ei ole enää koskaan meidän kanssamme”. Ei koskaan? Ei koskaan on pitkä aika seitsemänvuotiaalle.

Muistaakseen isäänsä Henrikh alkoi katsella muutaman kerran viikossa videonauhoja tämän Ranskassa pelaamista peleistä. Hän nautti erityisesti tämän maalituuletuksista ja joukkuekavereiden halaamisista. Sitä kautta Henrikhin into jalkapalloa kohtaan alkoi syttyä.

– Menin futistreeneihin vuosi isäni kuoleman jälkeen. Hän oli idolini. Sanoin itselleni, että minun täytyy juosta kuin hän ja laukoa aivan kuin hän. 10-vuotiaana jalkapallo oli koko elämäni. Treenasin, luin jalkapallosta, katsoin jalkapalloa ja pelasin jalkapalloa PlayStationilla. Rakastin etenkin luovia pelaajia – maestroja. Halusin aina pelata kuten Zinedine Zidane, Kaká ja Hamlet, Mkhitarjan kertoo ja panee isänsä aika hyvään seuraan.

Äiti täytti isänkin roolin

Aina, kun Henrikhin into laantui ja hän halusi lopettaa pelaamisen, hänen äitinsä kannusti häntä jatkamaan. Äiti vastasi myös perheen toimeentulosta ja sai työpaikan Armenian jalkapalloliitosta. Jos Henrikhin pinna sattui palamaan Armenian nuorisomaajoukkueen otteluissa, äiti kehotti tätä käyttäytymään kunnolla, sillä muuten hänelle koituisi vaikeuksia töissä.

Tärkeä vaihe Mkhitarjanin uralla oli, kuinka hän matkusti ilman perhettään, kahden muun armenialaispojan kanssa neljäksi kuukaudeksi Brasiliaan harjoitellakseen neljän kuukauden ajan São Paulon joukkueen kanssa.

– Se oli elämäni kiehtovimpia aikoja. Olin ujo poika Armeniasta enkä puhunut portugalia. En silti antanut sen häiritä, koska olin menossa jalkapalloparatiisiin. Haaveilin olevani kuin Kaká ja opiskelin kahden kuukauden ajan portugaliakin.

Hernanes oppi armenian aakkoset

Mkhitarjan muistelee, että armenialaispojat saivat huonetoverikseen laihan, tummatukkaisen brasilialaispojan, joka esitteli itsensä Hernanesiksi. Kyseessä oli sama Hernanes, joka pelaa tätä nykyä ammatikseen Juventuksessa ja jonka taidot ovat vieneet tämän myös Brasilian maajoukkueeseen.

– Asuimme harjoituskentällä. Söimme siellä, treenasimme ja pidimme hauskaa. En kuitenkaan kyennyt kommunikoimaan brassipelaajien kanssa. He vain sanoivat jotain, hymyilivät ja taputtivat minua selkään. Brasilialaisten luonne on uskomaton. Sitä ei voi sanoin kuvailla, vaan se lämpö pitää kokea itse.

– Onneksi puhuimme jalkapallon kieltä. Se kulttuuri oli kuitenkin todella erilainen. He treenasivat koko ajan kuin meneillään olisi oikea ottelu. Armeniassa siinä iässä treenataan enemmän fyysisesti kuin teknisesti. Brasiliassa treenattiin aina pallon kanssa.

Mkhitarjan kertoo oppineensa muutamassa kuukaudessa aika hyvin portugalia ja opettaneensa siinä sivussa Hernanesille armenian kielen aakkoset. Eihän pojilla ollut PlayStationia seuranaan. Armeniaan palatessaan Mkhitarjan oli yhä hintelä poika, mutta nyt hänellä oli tekniikkaa ja taitoa. Ja lisäksi hän puhui kolmea kieltä – armeniaa, ranskaa ja portugalia.

Puoliksi brasilialainen Mkhitarjan

20-vuotiaana hän muutti Ukrainaan Metalurg Donetskin joukkueeseen, josta matka jatkui kaksi vuotta myöhemmin Skakhtar Donetskiin. Mkhitarjania varoiteltiin siitä, miten hän pärjäisi Donetskissa 12 brassipelaajan keskellä.

– Nauroin itsekseni ja mietin ”minähän olen puoliksi brasilialainen”. Tulin tietysti tosi hyvin toimeen pelikavereideni kanssa ja kolme vuottani Shakhtarissa olivat loistavia. Tein vuonna 2013 Ukrainan liigan maaliennätyksenkin.

Kauden päätteeksi Mkhitarjan sai siirron Borussia Dortmundiin. Sopivasti juuri silloin, kun konflikti Donetskissa alkoi ja Shakhtarin stadion hylättiin. Dortmundissa kaikki ei kuitenkaan mennytkään putkeen.

– Se oli raskasta aikaa. Ensimmäinen kausi oli ok, mutta toinen oli katastrofi sekä minulle että seuralle. Hävisimme tosi usein ja minusta tuntui, ettei minulla ollut lainkaan tuuria. En tehnyt enkä syöttänyt maaleja. Minut oli hankittu isolla rahalla ja aloin ottaa siitä paineita.

– Vietin useita öitä asunnossani yksin ja mietin. En halunnut mennä edes ulos syömään. Lopulta kuitenkin uusi valmentaja Thomas Tuchel saapui ja muutti kaiken. Hän sanoi haluavansa saada minusta kaiken irti ja sanoi: ”Micki, sinusta tulee vielä mahtava”.

– Tuchel teki minusta tähden ja olin taas onnellinen. Kun on surullinen, ei tuuri käy. Opin sen brasilialaisesta kulttuurista. Kun on onnellinen, kentällä tapahtuu hyviä asioita. Pelasimme sillä kaudella täynnä intoa. Pelitapamme oli hullu ja superhyökkäävä, ja nautimme jokaisesta minuutista.

– Pelasimme periaatteessa kahdella puolustajalla, kolmella keskikenttäpelaajalla ja viidellä hyökkääjällä, ja menestyimme. Ja vaikka hävisimmekin, ainakin meillä oli hauskaa.

”Old Trafford on näyttämö”

Kun Mkhitarjanin agentti ilmoitti tälle viime kesänä Manchester Unitedin kiinnostuksesta, pelaaja yllättyi.

– Kun unelmat ovat käymässä toteen, sitä ei meinaa aluksi uskoa.

– Kun agenttini ja seura neuvottelivat siirrosta, minulla oli aikaa harkita vaihtoehtojani. Tiesin, että olisi iso haaste lähteä Dortmundista hyvässä tilanteessa ja menestyä Unitedissa, mutten halunnut joutua katumaan vanhana miehenä. Olin valmis siirtoon.

– En unohda ikinä sitä hetkeä, kun vedin ensi kerran Manchester Unitedin punaisen pelipaidan ylleni. Olin niin onnellinen ja ylpeä siitä, mitä olin urallani saavuttanut.

Mkhitarjan loukkaantui heti kauden alussa ja peliaika on ollut tiukassa. Alku Unitedissa olisi siis voinut olla paljon parempikin, mutta hän ei ole ikinä ennenkään antanut periksi takaiskujen kohdatessa.

– Voin olla joskus aika vakava, mutta totta puhuen olen hyvin onnellinen siitä, millainen elämästäni on tullut. Unelmani oli aina pelata yhdessä maailman suurimmista seuroista.

– Old Trafford ei ole pelkkä kenttä, vaan se on näyttämö. Jos isäni näkisi minut, hän olisi todella ylpeä. Tavallaan roikuin hänessä aina. Vaikka hän ei olekaan läsnä, hän auttoi minut tähän tilanteeseen. Jos hän olisi elossa, ehkä olisin nyt lakimies tai lääkäri. Mutta olen kuitenkin jalkapalloilija.

Monet armenialaiset sanovat Henrikh Mkhitarjanin näyttävän kentällä aivan isältään. Henrikh uskoo sen olevan mahdollista, sillä hän kopioi isänsä juoksutapaa, muttei koskaan katsele itsensä pelaavan.

– En koskaan katsele pelejäni jälkikäteen. Vihaan sitä, koska huomaan vain virheeni.