Ammattivalmentajan analyysi: Miksi Arsenal putosi muiden suurseurojen kyydistä?

Arsenal päätti valioliigakautensa 3-1-kotivoittoon Evertonista, mutta se ei riittänyt nostamaan joukkuetta Mestarien liigan karsintapaikkaan oikeuttavalle neljännelle sijalle. Vaikka pisteiden valossa Arsenalin sijoittuminen neljän joukkoon oli vielä täysin mahdollista ennen päätöskierroksen otteluita, oli joukkueen kohtalo sinetöity jo varsin hyvissä ajoin ennen kauden päätöstä. Tässä analyysissä pohdiskelen muutamia tekijöitä Arsenalin sarjasijoituksen taustalla.

Pelilliset ongelmat

Kuten tämän kauden aikana kirjoittamissani analyyseissä olen muutamaan otteeseen todennut, Arsenalin ongelmat ovat pitkälti johtuneet pelin kollektiivisen organisoinnin riittämättömästä tasosta. Ongelmat ovat näkyneet etenkin otteluissa, joissa pelin virtaukset ovat olleet vahvoja (erityisesti kärkipään ryhmiä vastaan) ja transitiopelaaminen korostunutta. Yksittäisenä esimerkkinä näistä mainittakoon muun muassa joukkuetta vuosia vaivannut puolustuslinjan liikkuminen pelin painopisteen mukana. Wengerin ryhmä on totutusti halunnut pelata korkealla linjalla, mutta sen synkronointi suhteessa pallon sijaintiin, omiin pelaajiin sekä vastustajiin on tuottanut pohjoislontoolaisille vaikeuksia tälläkin kaudella. Heikko kollektiivinen tilanteentunnistaminen nimenomaan puolustussuuntaan on maksanut Arsenalille tärkeitä pisteitä. Muun muassa lähes identtisellä tavalla päästetyt osumat (vastustajan maalipotkun seurauksesta, huono valmistautuminen puolustusmuodossa, ei porrastusta, toppari ryntää palloon, vastustaja pääsee pelaamaan helposti viimeisen linjaan selustaan) Liverpoolia sekä Man Cityä vastaan kevättalvella nousivat lopulta sarjasijoituksen kannalta hyvinkin ratkaiseviksi.

Nämä tekijät ovat näkyneet konkreettisesti myös joukkueen tilastoissa. Esimerkiksi vertailussa muihin top 6 -joukkueisiin vastustajat ovat laukoneet Arsenalia vastaan selvästi eniten, keskiarvolta 11,4 kertaa ottelua kohden. Vastaava lukeva esimerkiksi mestari Chelsean kohdalla on 8,5, Manchester Cityllä 7,9 ja Liverpoolilla 8,2 laukausta keskimäärin ottelua kohden. Erot ovat varsin suuria, kun puhutaan huippujalkapallon niukoista marginaaleista. Arsenalin hyökkäyspelin voidaan sanoa toimineen varsin hyvin – tai se ei ainakaan ollut ratkaisevasti muita kärkipään joukkueita huonompaa. Joukkueen ongelmat korostuivat siis nimenomaan puolustuspelaamisessa.

Ottelusuunnitelmat

Puolustuspelaamisen ongelmat olivat tiiviisti läsnä myös joukkueen ottelusuunnitelmissa. Arsenal on totutusti – vuodesta toiseen – voittanut ja hävinnyt oman wengeriläisen filosofiansa mukana. Ranskalaismanagerin suojatit ovat lähteneet – vastustajasta huolimatta – liikkeelle halusta kontrolloida peliä nimenomaan pallollisena. Vuosien kuluessa – jalkapallon evoluution edetessä – tämän pelin osa-alueen toteuttamisesta on kuitenkin tullut entistäkin hankalampaa puolustuspelaamisen yleisen tason noustessa jatkuvasti. Hyvin pitkälti mannermaisten vaikutteiden (aiemmin muun muassa José Mourinho sekä Carlo Ancelotti ja sittemmin muun muassa Jürgen Klopp sekä Antonio Conte) ja näitä seuranneen spesifisen teknistaktisen täsmävalmennuksen esiinnousu ovat muuttaneet englantilaisen liigajalkapallon pelillistä vaatimustasoa ennennäkemättömällä tavalla.

Ottelusuunnitelmat ovat olleet liian yksipuolisia – vain yhden lähestymistavan huomioivia.

Tätä nykyä mestaruuden voittamiseksi joukkueen on hallittava erinomaisesti ainakin kaksi selkeästi erilaista lähestymistapaa: pelin kontrollointi sekä pallottomana että pallollisena. Ottelusuunnitelmien täytyy olla tarkasti räätälöityjä pelaajien roolituksista aina erikoistilanteisiin sekä positiivisista transitioista aina mahdolliseen miesalivoimalla pelaamiseen. Ja tässä kohtaa Wengerin Arsenal jää nähdäkseni selvimmin muista kilpakumppaneista. Ottelusuunnitelmat ovat olleet liian yksipuolisia – vain yhden lähestymistavan huomioivia. Esimerkiksi Conten Chelsea kykenee vaivatta lähtemään pallottoman kontrollin kautta (spesifillä ottelusuunnitelmalla) kotiotteluun Southamptonia vastaan. Wenger taas haluaa ehdottomasti kontrolloida peliä pallollisena Liverpoolia vastaan, vaikka tiedostaa vastustajansa tuottaman uhan nimenomaan transitiotilanteissa. Pallon luovuttaminen vastustajalle voisi jopa asettaa Liverpoolin omalle pelilliselle epämukavuusalueelleen. Tilanteen Wengerin kannalta triviaaliksi tekee hänen sisäinen kamppailunsa ideologian ja realismin välillä. Hän ei ole kuitenkaan tyhmä – kaukana siitä.

Muutama viikko sitten The Guardianissa julkaistussa jutussa Wenger löysi muun muassa Chelsean ja Leicesterin viime aikojen menestyksen välillä selkeitä yhtäläisyyksiä: ei rasitusta eurokentillä sekä haluttomuus pelin kontrollointiin pallonhallinnan kautta. Jutussa Wenger kertoi hieman huolestuneen tuntuisena suuntauksesta, jossa jalkapallossa menestynyt on alkanut seurata joukkueita, jotka eivät halua tehdä (pallollisia) aloitteita pelissä. Jopa Mestarien liiga on voitettu tällaisella lähestymistavalla. Silti, Wengerin mukaan joukkueet, jotka haluavat tehdä aloitteita, voittavat yhä pidemmällä aikavälillä useammin kuin maalinestonpeliin luottavat joukkueet. Wengerin loppukaneetti jutussa oli kuitenkin puhutteleva ja toi esille myös kivijalan Arsenalin ottelusuunnitelmien taustalla: ”Mielestäni urheilun tulisi aina rohkaista tekemään aloitteita. Jos se (urheilu) palkitsee liiaksi joukkueita, jotka eivät tee aloitteita, meidän täytyy miettiä uudelleen koko urheilun prosessia, sillä ihmiset eivät ikuisesti tule katsomaan joukkuetta, joka ei tee aloitteita. Säännöistä päättävien ihmisten tehtävänä (vastuulla) on aina rohkaista joukkueita, jotka haluavat pelata, sillä se on se mitä halutaan nähdä.”

Valmentaja

Tästä päästäänkin hyvällä aasinsillalla itse Arsène Wengeriin. Ajatukseni asian suhteen ovat yhtä kaksijakoiset kuin Wengerin omat ajatukset edellä mainituista seikoista: me molemmat tunnistamme tosiasiat, mutta omien kivijalkojen – identiteetin ja ideologian – kaiku on vahva. Arvostan Wengeriä valmentajana suuresti niin kuin tekevät varmasti monet muutkin henkilöt. Kysymys ei ole – eikä ole ikinä ollutkaan – siitä. Hän on epäilemättä yksi aikakautemme merkittävimmistä valmentajista, mutta osittain myös siksi, että hän sattui oikeastaan ensimmäisenä ammattimaisena (mannermaisena) valmentajana saapumaan varsin alkukantaiseen valmennuskulttuuriin. 90-luvun alkupuolen Valioliigan valmennuksen taso sekä ammattimaisuudessa että tieteellisyydessä oli valovuosien päässä esimerkiksi Italian ja Saksan vastaavasta.

osittain wengerin jopa vapahtajamaisen uudistajan viittansa on peräisin myös englantilaisen valmennuskulttuurin jälkeenjääneisyydestä.

Wengerin arvostus on siis pitkälti tietenkin hänen omaa hyvyyttään. Mutta osittain hänen jopa vapahtajamaisen uudistajan viittansa on peräisin myös englantilaisen valmennuskulttuurin jälkeenjääneisyydestä. Oli miten oli, Wenger on eittämättä huippuvalmentaja. Ja eittämättä hän on myös suuri persoona, ideologistisen jäärä ajattelija sekä romantikko. Se, miten hyvin nämä eri puolet sointuvat toisiinsa steriilin pragmaattisessa huippujalkapallossa, onkin sitten toinen asia. Selvää on se, että Wengerin seuralta saama aika muutosten tekemiseen on ollut poikkeuksellisen pitkä. Väitän, ettei kukaan toinen valmentaja olisi saanut jatkaa tehtävässään yhtä pitkään samanlaisella menestyksellä. Olettaen tietenkin, ettei Valioliigan neljäs sija ole joukkueen tavoittelema täyttymys.

Wengerin suurin hidaste pelin evoluution vauhdissa pysymisessä on ollut nähdäkseni hänen kyvyttömyytensä muutoksiin. Mikrotasolla ajateltuna tämä on tarkoittanut muutoksia pelin sisällä (tai oikeastaan niiden puutetta) ja makrotasolla se on tarkoittanut muutoksien puuttumista suuremmissa valmennuksellisissa linjauksissa sekä metodeissa. Wenger on ollut esimerkiksi suorastaan huono haastamaan itseään uusien asioiden oppimisen suhteen eikä hän ole tehnyt tarvittavia muutoksia valmennusryhmäänsä. Siinä, missä esimerkiksi Sir Alex Ferguson (tietenkin täysin erityylinen valmentaja/manageri kuin Wenger) uudisti aina tarpeen vaatiessa taustatiimiään ajan hermolla (ja huipputasasolla) pysyäkseen ja luovutti suosiolla oman pätevyytensä ulkopuolella olevat asiat ne paremmin osaaville, on Wenger pitäytynyt jo vuosikausia pitkälti samassa valmennustiimissä, eikä hän ole hakenut siihen juurikaan uusia ulkopuolisia ajatuksia tai vaikutteita. Esimerksi Pep Guardiola nappasi ennakkoluulottomasti Mikel Artetan suoraan Arsenalin pelaajalistoilta omaan valmennustiimiinsä. Kysyisiköhän Wenger?

Loppupohdinta

Wengerin jatko ei ole suuri kysymys pelkästään Arsenalin kannalta. Se on sitä myös huippujalkapallon katoavan idealismin ja ideologisuuden kannalta. Wengerin lähtö seurasta on väistämätöntä – ennemmin tai myöhemmin, mutta samalla myös jalkapallo muuttuu peruuttamattomasti – kohti yhä pragmaattisempaa ja kliinisempää suuntaa. Jalkapallossa niin kuin monessa muussakin suljetussa ympäristössä suuntaukset ja virtaukset muuttuvat aikojen kuluessa. Välillä jokin suuntaus on vallitseva, kunnes jokin toinen kumoaa sen ja ottaa hallitsevan aseman – syystä tai toisesta.

Wengerin jatko ei ole pelkästään suuri kysymys Arsenalin kannalta.

Lopulta jalkapallossa on kuitenkin kyse yksinkertaisista asioista. Ilman pelaajia ja katsojia ei ole myöskään peliä. ”Olen vakuuttunut siitä, että yhä tarvitaan pallo, jotta voi luoda maalintekopaikkoja. Juniorijoukkueita ei voida rohkaista pelaamaan sanomalla, ettemme halua palloa.” Wengerillä tai ilman, lopulta ihmiset kuitenkin päättävät. Ja jokainen päättää omalla kohdallaan, miksi lajia seuraa ja mikä siinä viehättää. Ja tällöin lopulta yksittäiset kaudet ja yksittäiset sarjasijoitukset ovat merkityksettömiä. Ovatko ideologiat? Kimmo Kantola Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri. Hän toimii juniorivalmentajana Milanossa Accademia Internazionale Calciossa.