Näkökulma: Jack Wilsheren pitäisi olla 28-vuotiaana uransa huipulla – miksi hän on nyt West Hamin ongelmajätettä?

Jack Wilshere arvostettiin Valioliigan tähdistöjoukkueeseen kaudella 2010-11, vain 19-vuotiaana. Yhdeksän vuotta myöhemmin 28-vuotias englantilainen on täpärästi sarjassa säilyneen West Hamin ongelmajätettä.

Wilsheren surullista loukkaantumishistoriaa ei tarvitse erikseen mainita. Wilshere on ollut epäonninen. Pelkän epäonnen piikkiin Arsenal-kasvatin surullista uraa ei kuitenkaan voi laittaa. Suurempi syy löytyy pelaajasta itsestään.

Mitä Wilshere olisi voinut olla?

Wilshere olisi voinut olla 2010-luvun parhaita keskikenttäpelaajia ja edelleen kirkkaimmalla huipulla. Miten tässä siis näin kävi?

Osa Wilsheren viehätystä on ollut keskikenttäpelaajan periksiantamaton pelityyli. Hän taistelee jokaisesta pallosta loppuun asti, itseään säästelemättä.

Siinä piilee entisen huippulupauksen paradoksi. Juuri periksiantamattomuus ja räiskyvä tunne tekivät hänestä Arsenal-kannattajien suosikin. Ehkä nämä olivat luonteenpiirteitä, jotka nostivat Wilsheren varhain huipulle. Ne kuitenkin pilasivat Gunners-kasvatin uran.

Vaikka Wilshere on pitkälti oman epäonnensa seppä, ei hänen kohdallaan voi olla pohtimatta, mitä stevenagelaisesta olisi voinut tulla, jos hän olisi pysynyt ehjänä.

Arsenaliin jo 9-vuotiaana liittynyt keskikenttäpelaaja debytoi edustusjoukkueessa vain 16-vuotiaana. Kaudella 2010-11 hän nousi vakioavaajaksi, Tykkimiesten profiilipelaajaksi, kauden tähdistöön ja arvostettiin Valioliigan vuoden nuoreksi pelaajaksi. Väkkärämäinen taituri muodosti toimivan keskikentän kolmikon puolustavamman Alex Songin ja syöttövelho Cesc Fàbregasin kanssa.

Kun Fàbregas palasi seuraavana kesänä Barcelonaan, piti Wilsheren napata keskikentän tahtipuikko haltuunsa. Vammahelvetti alkoi kuitenkin juuri ennen kauden alkua. Wilshere loukkasi nilkkansa Emirates Cupin ottelussa New York Redbullsia vastaan kesällä 2011. Alun perin vamma ei vaikuttanut pahalta, mutta vaati lopulta leikkaushoitoa. Tositoimissa Wilshere nähtiin vasta lokakuussa 2012.

Sittemmin Wilshere on kärsinyt useamman nilkkavamman, polvea on leikattu ja pohjeluu on murtunut. Aina kun vasuri näytti pääsevän vireeseen, paikat hajosivat. Se söi – kuten arvata saattaa – parhaan terän.

Uransa alkupuolella Wilshere oli parhaimmillaan ilmiömäinen. Hän on erinomainen pienissä tiloissa, loistava 1-2 kosketuksen kombinaatiopelaaja ja mainio kuljettaja. Wilshere kykeni voittamaan tilaa niin kuljetuksilla kuin seinäpeleillä – ja kun tilaa aukesi, hän pystyi vaihtamaan pelin painopistettä tarkoilla avaavilla syötöillä. Wilshere oli pelaaja, jolla oli kyky elää mukana pelin rytmissä, mutta myös kontrolloida sitä.

Myös kamppailijana Wilshere oli mainio. Lyhyestä varresta huolimatta dynaamista kroppaa oli matalan painopisteen takia vaikea horjuttaa. Ominaisuuksia siis piisasi. Eikä Wilshereä hehkutettu pelkästään ominaisuuksien perusteella, vaan myös näytöt puhuivat puolestaan.

Yksi paha puute Wilsherellä kuitenkin oli ja on edelleen: päätöksentekokyky, tarkemmin kyky tunnistaa tilanteita.

Itsesuojeluvaisto on puuttunut hänen tavastaan syöksyä kaksinkamppailuihin. Myös pallon kanssa englantilainen on puskenut tyhmänrohkeasti ahtaisiin väleihin. Samalla Wilshere on altistanut itsensä loukkantumisille. Toki näin voi sanoa jokaisesta vihreälle veralle astelevasta pelaajasta, mutta Wilshere on omalla tyylillään lisännyt loukkaantumisriskiään.

Vaikka Wilshereä on helppo sympata, on pelkästään epäonnesta puhuminen harhaanjohtavaa. Loukkaantumiset ovat seuraus. Syy alamäkeen oli puutteellinen päätöksentekokyky.

Mitä seuraavaksi?

Normaalin urakehityksen puitteissa 28-vuotiaan Wilsheren pitäisi olla nyt parhaassa iässään. Todellisuudessa hän on haamu 19-vuotiaana valioliigakentillä dominoineesta huippulupauksesta.

Dynaamisuus on kadonnut ja parhaat avut siinä sivussa. Jälkikäteen on myös helppo todeta West Hamin olleen täysin väärä valinta englantilaiselle. Itä-Lontoossa mitä ilmeisemmin toivottiin – Hammersille ominaisesti – että aikanaan isossa seurassa loistanut pelaaja puhkeaisi kukkaan Olympiastadionin sekavassa sirkuksessa.

Ei puhjennut.

Jäljelle on jäänyt viiden miljoonan euron vuosipalkkaa nauttiva hylkiö, joka on pelannut kahden sarjakauden aikana alle 600 minuuttia. Kolmevuotista sopimusta on jäljellä vielä vuosi, mutta brittimedian mukaan Hammers olisi valmis maksamaan joukkueensa toiseksi kovimpia ansioita nettoavan keskikenttämiehen ulos kontrahdistaan.

Tämä jättää Wilsheren ahtaaseen rakoon. Valioliigasopimuksesta on turha haaveilla ilman merkittävää palkanalennusta, eikä välttämättä silloinkaan. Ainoastaan minuutteihin perustuva sopimus – sellainen, jota myös Arsenal vuonna 2018 tarjosi – lienee ainoa tapa, jolla joku seura uskaltaa ottaa riskin Wilsheren kanssa.

Kenties Wilshere hakee vauhtia Mestaruussarjasta tai lähtee vuolemaan dollareita rapakon taakse. Englantilaisella on kuitenkin neljä lasta. Juuri perhesyistä hän halusi kaksi vuotta sitten pysyä Lontoossa ja valitsi West Hamin.

[readmore from=Näkökulmat]

Niin tai näin, Wilsheren ura huipulla on taputeltu. Ura, joka jätti jälkeensä valtaisan määrän käyttämätöntä potentiaalia.

Wilsheren tarina on kertomus epäonnesta, mutta enemmän se on kertomus itseaiheutetusta epäonnesta.

Wilsheren ura on samalla osoitus loukkaantumisiin liittyvien narratiivien harhaanjohtavuudesta.

Wilsheren kohdalla ei pidä kysyä, kuinka hyvä pelaaja hän olisi voinut olla ilman loukkaantumisia. Englantilaisen kohdallaan täytyy kysyä, kuinka hyvä hän olisi voinut olla, jos pelityylissä olisi ollut edes hitunen itsesuojeluvaistoa – luultavasti todella hyvä.